"Se on varmaa, veikkoseni!" myönsi hän. "Oikein ovelia paholaisia! Mutta rientäkäämme kotiin, Gregg. Minulla on tytär — ainoani, — vasta tyttönen, ja minä olen levoton hänen tähtensä. Hiisi muusta välittäköön! Kotiin nyt vain!"
Me kiirehdimme askeleitamme ja saavuimme pian tuon tuntemattoman kaupungin liepeille. Kaksi miestä astui ulos tienviereisestä ravintolasta, ja minä riensin heidän luokseen.
"Mikä kaupunki se on, johon nyt tulemme?" kysyin.
Miehet pysähtyivät ja vilkaisivat minuun läheisen katulyhdyn valossa, ihmetellen.
"Nimeltäänkö?" kysäisi toinen ikäänkuin kummastuneena. "Tämä on
Basingstoke!"
— Hyväinen aika! — jupisin minä itsekseni, umpimähkään arvellen, että olimme satakunnan kilometrin päässä paikalta, jossa meidät napattiin. Sitten sanoin ääneeni: "Basingstoke! Kuinka kaukana se on Lontoosta?"
Miehet vilkaisivat toisiinsa.
"Hm, noin kuusikymmentä kilometriä", sanoi toinen heistä. "Ehkä vähän enemmän."
"Satutteko tietämään, milloin täältä lähtee juna?" kysyin. "Ja voitteko näyttää minulle lyhimmän tien asemalle?"
"Lounainen rautatieyhtiön juna lähtee 10.17, eikö niin, Bill?" virkkoi toinen. "Saapunee Waterloo-asemalle 11.30. Enempää en tiedä, mutta…"