Mr Vandamarke, joka oli ääneti kuunnellut, puuttui nyt puheeseen.
"Melkein tunti odotettava, Gregg!" huudahti hän kärsimättömästi. "Ajan hukkaa! Kuulkaahan, nuoret miehet, tiedättekö autoasemaa, josta saisi vuokrata ensiluokkaisen vaunun? Niinkö? No, opastakaahan minut sinne, niin siitä heltiää teille pari puntaa."
Annoin hänen ottaa ohjat omiin käsiinsä. Miehet opastivat meidät autovajaan, mr Vandamarke palkitsi heidät ja alkoi selittää asiaa omistajalle. Kymmenen minuutin päästä olimme jälleen matkalla — kiitämässä nopealla autolla Lontoota kohti. Toverini virkkoi tuskin sanaakaan, ennenkuin olimme läntisissä esikaupungeissa. Sitten hän kysäisi äkkiä: "Odottaako teitä joku, Gregg? Äiti… ehkä?"
"Ei", sanoin minä. "Asun yksinäni — kalustetuissa huoneissa. Ei minusta mitään hätää, mr Vandamarke — ei ole väliä, milloin tulen kotiin. Yksineläjä."
"Sitten lähdette mukaani", ehdotti hän. "Syömme illallista ja ehkä rupattelemme. Illallinen sentään ensin."
Otin kernaasti vastaan hänen kutsunsa, sillä minä olin utelias tietämään hänestä ja illan salaperäisestä seikkailusta. Saavuimme Prince's Gaten alueelle heti yhdentoista jälkeen. Hän maksoi ajajallemme runsaasti ja opasti minut palatsimaiseen asuntoon, jossa harvinaisen muhkea ja juhlallinen hovimestari otti meidät vastaan eteisessä. Juteltuaan hetkisen hänen kanssaan tarttui mr Vandamarke käsivarteeni.
"Epäilemättä ne miehet, joiden kanssa tänä iltana jouduimme tekemisiin, olivat roistoja, Gregg!" kuiskasi hän astuessamme eteisen läpi. "Mutta he olivat rehellisiä roistoja! He lähettivät mainitsemansa sähkeen, tiedättehän, ilmoittaen tyttärelleni, että viipyisin myöhäiseen. Se oli hyvä! Tyttö on sen rauhoittamana mennyt tuutuunsa. Ja älykkäitä roistoja! Lähettivät sen Marton Hillistä minun nimessäni. No — mikä nyt?"
Minä olin hätkähtänyt ja hän oli sen havainnut. Vastasin hänen kysyvään katseeseensa nauraen.
"Eivätköhän vain antaneet itseään siellä ilmi, mr Vandamarke?" sanoin. "He eivät voineet mennä pieneen maalaispostitoimistoon niissä kummallisissa huppukauluksissaan! Arvatenkin yksi meni sisälle — huppukauluksettaan. No niin, — Marton Hillin postiaseman virkailijat voivat hänet meille kuvailla."
"Sepä on mainiota, nuori ystäväiseni", virkkoi hän. "Sitä minä en olisi tullut ajatelleeksi. Niin, sitä tietä voimme tosiaan saada heistä jotakin vihiä."