"Kiitos vain", sanoin minä; "kyllä tulen."
"Hyvä!" virkkoi hän. "Hiljainen pieni ateria — minä itse, tyttäreni, te, sihteerini — rouva Kennerley, reipas nainen, hyvin reipas, taitava nainen, Gregg — ja eräs tuttavani Citystä, herra Guy Trafferdale. Siinä kaikki. Saapukaa kello seitsemältä."
"Entä… tämän illan tapaukset, mr Vandamarke?" kysäisin minä.
"Otetaanko ne puheeksi…?"
"Ei, jollen minä niistä mainitse", keskeytti hän nopeasti. "Jättäkää asiat minun haltuuni, kuten teille vastikään sanoin. En kerro tyttärellenikään, mitä on tapahtunut."
"Luuletteko, että saatte timanttinne takaisin, mr Vandamarke?" kysyin todetakseni, mitä hän sisimmässään oikeastaan tunsi. "Luuletteko?"
Hän vaikeni hetkiseksi tarkaten sikaarista kiemurtelevaa savua, ja kun hän jälleen puhui, oli hänen äänensä sointu vakavampi kuin se miltä koskaan oli minusta tuntunut.
"Kyllä, Gregg, poikani!" vastasi hän. "Kyllä luulen, että saan timanttini vielä käsiini! Mutta niin kummalliselta kuin se teistä tuntuneekin, en välitä siitä niin paljoa kuin eräästä toisesta asiasta!"
"Mistä sitten, jos saan kysyä?" virkoin minä.
Hän loi minuun äkillisen leimuavan katseen ja kumartui hiukan eteenpäin. "Mitä minä tahdon saada käsiini", sanoi hän matalalla, pontevalla äänellä, "on se joukkio, joka tänä iltana meitä väijyi ja vei meidät mukaansa, ja — minä saan heidät käsiini!"
Silloin näin mr Vandamarken uudessa valossa. Hänellä oli rautainen tahto ja teräksinen tarmo, vaikka hänen sävynsä olikin näennäisesti huoleton.