Siitä päätelmästä johduin toisiin; jotkut niistä olivatkin varsin ilmeisiä. Ken tahansa kirjeen kyhääjä olikin, täytyi hänen tietää, että mr Vandamarkesta ja minusta oli suuresta ikäerostamme huolimatta tullut melkein toverukset ja että minulla oli tapana kävellä hänen kanssaan kerhosta asemalle. Siitä saattoi päätellä, että mies tiesi, mitä golf-kerhossa puuhailtiin — kenties oli sen jäsen. Saattoi hyvinkin olla henkilö, joka mieskohtaisesti tunsi mr Vandamarken ja minut ja tunsi meidät hyvin. Ehkä oli mr Vandamarke näyttänyt hänelle tuon kahdensadantuhannen punnan arvoisen timantinkin.
Marton Hillin golf-kerhoon kuului noin sataviisikymmentä jäsentä, ja olihan joukkoon voinut pujahtaa jokunen musta lammas. Joka tapauksessa oli varmaa, että tämä oli huolellisesti harkittu juoni. Birchin Lanella ei ollut sellaista taloa kuin 327 A; siellä ei tunnettu H.C. Leddenhamia; kirjeen tarkoituksena oli pidättää minua golf-kerhosta tuona määrättynä iltapäivänä, ja sen lähettäjä olisi päässyt tarkoituksensa perille, jollen olisi tavallisesta menettelystäni poiketen matkustanut Marton Hilliin aamulla ennen kirjeen saapumista.
Pukeuduin sinä iltana hyvin huolellisesti — miss Vandamarken valokuvan vuoksi. En ihmetellyt, että tytön isä oli hänestä niin ylpeä: jos valokuva puhui totta, oli hän herttaisimpia ja kauneimpia tyttöjä, mitä koskaan olin nähnyt. Menin taloon Prince's Gaten alueelle innokkaana näkemään hänet ilmielävänä — hyvin innokkaana. Mutta ensimmäinen henkilö, jonka tapasin, oli mr Vandamarke itse, joka sattui olemaan eteisessä, kun minut päästettiin sisälle. Vein hänet syrjään ja kerroin hänelle seikkailustani salaperäisine kirjeineni. Hänen silmänsä välkähtivät kultareunaisten silmälasiensa takaa, ja hän nauroi jurosti, mutta kuitenkin ilmeisesti hyvillään.
"Ovelia kettuja — viekkaita kettuja — taitavia — taitavia!" sanoi hän nauraa hytkyttäen. "Se oli tarkoitettu pysyttämään teidät poissa, Gregg, veikkoseni. Tahtoivat kaapata ukon aivan yksinään! Ha, ha! Mutta ei sanaakaan nyt eilisiltaisesta seikkailustamme! Kukaan ei tiedä — ei edes tyttöseni eikä sihteerini. Olemme mitään hiiskumatta — toistaiseksi. Tulkaa! Minä saatan teidät naisten luo — tulin vastikään itse sisälle ja minun täytyy pukeutua purppuraani ja hienoihin kauluksiin ja kalvosimiin. Tänne päin!"
Hän vei minut vierashuoneeseen, jossa virallisesti esitteli minut tyttärelleen — sain silloin tietää, että tytön nimi oli Rosalie — ja sihteerilleen, mrs Kennerleylle. Suositellen minua heidän erikoiseen hoivaansa hän jätti meidät.
Miss Vandamarke osoittautui vielä kauniimmaksi ja herttaisemmaksi kuin valokuvasta saattoi päätellä. Myöskin huomasin hänen olevan vilkkaan ja luonnollisen. Sitäpaitsi hän oli mielestäni leikkisä ja pirteä. Mrs Kennerley, teräväsilmäinen, maltillinen, komeahko, kolmisenkymmenvuotias rouva, tuntui minusta heti juuri sellaiselta, jonka mr Vandamarke haluaisi apulaisekseen liikeasioissa. Hän loi minuun nopean yleissilmäyksen ja nähtävästi arvioi minut hyvin tavalliseksi nuoreksi mieheksi. Mutta miss Vandamarke silmäili minua verkallisemmin ja päätti tarkastelunsa hymyllä.
"Ihmettelen, että olette niin perin nuori ja — näöltänne — niin perin viaton, mr Gregg", sanoi hän herttaisesti. "Olin saanut teistä — aivan toisenlaisen käsityksen."
"Niinkö? Ja miksi?" kysyin minä.
"Siksi, että te ja isä viivyitte niin myöhään eilen illalla", vastasi hän. "Ajatelkaas, rouva Kennerley, että he eivät saapuneet sieltä golf-kerhosta ennenkuin kellon käydessä kahtatoista ja sitten istuskelivat rupattelemassa pitkälle yli puoliyön! Huonoja tapoja, luullakseni, vanhanpuoleisille herrasmiehille, samoin kuin…"
"Maitosuillekin — niinkö?" sanoin minä. "Oh, luulenpa, että rouva Kennerley arvioisi minut vanhemmaksi kuin siihen vuosimäärään, jonka te haluatte minulle myöntää, neiti Vandamarke. Minä en ole…"