"Hänkö? Ei!" vakuutti rouva. "Ei sanallakaan!"
"Sitten minä kerron teille — hänen tähtensä", jatkoin. "Hän tarvitsee — suojelusta. Minä kerron sen teille tietenkin salaisuutena, mrs Kennerley — tämä on ehdottomasti pidettävä vain omana tietonamme."
"Oh, tietysti, mr Gregg!" jupisi hän. "Mutta se timantti! Hävinnyt!"
"Suoraan sanoen se ryöstettiin toissa iltana. Kerron teille kaikki — se on varsin lyhyt tarina. Hän ja minä kävelimme Marton Hillin golf-kerhon kentältä asemalle, meidät pysähdytti kolme naamioitua, revolvereilla aseistettua miestä, jotka pakottivat meidät astumaan voimakkaaseen autoon ja kiidättivät meidät monen, monen kilometrin päähän yksinäiseen taloon. Siellä he nipistivät mr Vandamarkelta hänen timanttinsa; kyyditsivät meidät jälleen pois ja laskivat meidät runsaan tunnin ajelun jälkeen Basingstoken ulkopuolelle. Perin ovela hanke kauttaaltaan, rouva Kennerley, — eikö hän ole teille siitä maininnut?"
"Ei sanallakaan!" vastasi yksityissihteeri. "Tavuakaan hän ei ole asiasta hengähtänyt!"
"Eikä minunkaan olisi tullut siitä hiiskua sanaa tai tavuakaan", virkoin minä. "Minä lupasin sen hänelle. Mutta — minunpa oli pakko puhua! Teille!"
"Miksikä?" kysyi hän.
"Sanon sen teille. Minulla on mielestäni varsin hyvä, vakiintunut havaintokyky — se kehittyi kaiketi sotakokemuksissani. Joka tapauksessa pidän silmäni auki. No niin, huomasin kaksi asiaa tuon seikkailun aikana toissa iltana. Ensiksikin, että autonajajalla oli omituisesti käyristynyt sormi — luoti oli lävistänyt hänen rystönsä, siitä menen vaikka valalle! Toiseksi näin jotakin vielä paljoa tärkeämpää: mr. Vandamarken ollessa poissa siitä huoneesta, johon he olivat meidät sulkeneet — käskettynä toiseen suojaan, — kurkistin ikkunasta sen edustalla olevaan pihaan. Siellä käveli mies edestakaisin. Raapaisi tulta sytyttääkseen sikaarinsa, ja lähes minuutin ajan, mrs Kennerley, minä näin hänen kasvonsa täydellisesti ja kirkkaassa valossa. Ja, hyvä rouva — minä näin nuo kasvot jälleen eilen illalla!"
"Missä?" kysyi hän kääntäen silmänsä minuun — hyvin kauniit, avoimet silmät, ikäänkuin hän olisi ollut tenhottu. "Lontoossako?"
"Lontoossa!" nauroin minä. "Niin — tässä lähellä. Mrs Kennerley, mies, jonka näin pihassa, oli herra Trafferdale! Eilisiltainen vierastoverimme! Se on aivan yhtä varmaa kuin että tuo kamala taiteen kuvatus, jonka tuolla näemme, on Albertin muistopatsas." Käännyin osoittamasta yhden inhoni aiheen kultauksia ja katsoin häneen. Hän silmäili minua samanlaisella katseella kuin oli minulle aikaisemmin suonut, mutta nyt se oli korostetumpi. Minä nyökkäsin hänelle.