"Peijakas!" huudahdin. "Niin se nyt on! Ei ole muuta neuvoa kuin — kertoa teille!"
"Kertoa minulle mitä?" kysyi hän. "Olette kovin salaperäinen!"
"Salaperäinen!" toistin minä. "Juuri niin! Salaperäinen on osuvin sana.
Istukaahan ja kuunnelkaa."
Hän istuutui. Minä vedin tuolin lähelle häntä ja kerroin hänelle mahdollisimman nopeasti ja lyhyesti kaikki, mitä oli tapahtunut, kaappauksesta Marton Hillin tanhualla siihen asti, kun seurasin Trafferdalen ja mrs Kennerleyn jälkiä Paviljonkiin. Rosalie oli mainio kuuntelija: hän ei kertaakaan keskeyttänyt ja vastasi jokaiseen kohtaan ymmärtävällä nyökkäyksellä.
"Niin se on — ja mitä nyt on tehtävä?" päätin puheeni. "Isänne on poissa, — Trafferdalella on varmasti timantti hallussaan, hän voi livistää aarteineen, ja silloin on kaksisataatuhatta puntaa mennyttä!"
Hän mietti asiaa — ja katseli minua — muutaman silmänräpäyksen.
"Ovat kai vielä siellä konserttisalissa?" kysyi hän.
"Minä jätin heidät sinne kaksikymmentä minuuttia sitten ja luulisinpä heidän viipyvän ainakin tunnin vielä", sanoin minä. "Viisitoista yli kymmenen esiintyy suuri tähti. Varmaankin jäävät he häntä kuulemaan."
"Mikä olisi teidän käsityksenne?" kysyi hän.
"Ajattelin, että isänne, kuultuaan mitä minulla oli kerrottavana, olisi ehkä lähtenyt sinne kanssani", vastasin. "Asianmukaisimmalta näyttää astua heti noiden kahden eteen. Olen varma, että Trafferdalella on timantti hallussaan. Otaksun, että isänne olisi lähtenyt."