Neitonen nousi äkkiä nojatuolistaan.
"No, sitten lähden minä!" lausui hän päättäväisesti. "Luulen, että Trafferdale on kehno mies, ja olen aina vainunnut mrs Kennerleyssä jotakin kissamaista! Sen jälkeen, mitä teiltä olen kuullut, käyn heitä ravistelemaan!"
"Minun seuraamanani tietysti", sanoin minä. "No, ulkopuolella on vuokra-auto; pidin sen kaiken varalta. Mutta — eikö teidän olisi parasta vaihtaa pukua? On tärkeätä esiintyä mahdollisimman vähän… vähän silmäänpistävänä."
Hän vilkaisi vaatteisiinsa. Hänellä oli luontainen taipumus loistaviin väreihin. Eikä hänen päivällispukunsa ollut sellainen, että olisi jäänyt huomaamatta.
"Kuinka pitkän ajan minulle suotte?"
"Korkeintaan — kymmenen minuuttia", sanoin lujasti. "Sillä tarkoitan kymmentä minuuttia."
Hän nauroi ja riensi huoneesta. Määräämäni ajan kuluttua hän oli palannut, kylläkin sirona, mutta nyt harmaassa ulsterissa, joka verhosi hänet kiireestä kantapäähän, harso kasvoillaan. Hän pysähtyi hetkiseksi ovelle.
"Kelpaanko nyt teidän ylhäisyydellenne?" kysyi hän sievistellen.
"Tuntisiko minua nyt kukaan?"
"Mainiota!" sanoin minä. "Tulkaa nyt!"
Mennen auton luo, johon astuimme heti, lähdimme palvelijoille sanaakaan ilmoittamatta, ja sitten juolahti päähäni ajatus, ja minä käskin ajajan kiertää Jermyn-kadun kautta ja pysähdyttää asunnolleni.