"Miksi niin?" kysyi Rosalie liikkeelle lähdettyämme. "Luulin, että teillä oli kiire päästä konserttisaliin?"
"Emme tiedä, mitä voi tapahtua tai minkälaiseen seuraan joutunemme", vastasin, "ja minusta on paras lähteä asestettuna. Pistäydyn asunnostani noutamassa vanhan sotilaspistoolini."
"Asestettuna!" huudahti hän. "Ette edellyttäne…"
"Emme edellytä mitään", sanoin minä. "Toivokaamme, että älymme on hyödyllisempi kuin voimakeinot. Mutta parempi on katsoa kuin katua — ja saattaahan olla tarpeellista antaa jonkun nähdä, että meidän kanssamme ei sovi leikitellä."
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi hän.
"Ensiksikin pitää silmällä, mihin nuo kaksi menevät Paviljongista lähdettyään", vastasin minä. "Ja sitten tehdä, mitä otaksuisin isänne tekevän, jos hän olisi täällä."
"Ja se olisi…?" kysyi tyttö.
"Vaatia timantin luovuttamista!" selitin minä. "Ja se olisi mielestäni teidän — isänne edustajana — tehtävä. Luuletteko, että tahtoisitte sen vaatimuksen Trafferdalelle lausua?"
"Saattepa nähdä", vastasi hän. "Jos olette varma, että se hänellä on…"
"Olen varma, että hänellä on timantti, ja laskien kaksi ja kaksi yhteen, niin kenen se olisi, jollei isänne?" vastasin minä. "Joka tapauksessa olen valmis sanomaan Trafferdalelle vasten silmiä, että hän on mies, jonka näin pihassa polttelemassa — se on ehdottomasti varmaa! Tämä on juoni, salaliitto…"