"Velvollisuuteni on minusta selvä. On astuttava sisälle ja pyydettävä herra Trafferdalelta selitystä."
"Niin, mutta millä perusteella?" kysyin minä. "Hän vaatisi varmaan jonkun!"
"Ensiksi siksi, että näitte hänet sen rakennuksen ulkopuolella, johon teidät ja isä vietiin", vastasi Rosalie. "Toiseksi senvuoksi, että tämän iltaisesta näkemästänne päätellen uskotte hänellä olevan menetetyn timantin hallussaan. Eiköhän se riitä!"
"Riittää hyvinkin", sanoin minä. "Onko asia siis päätetty? Teettekö niin?"
"Minä teen!" vastasi hän lujasti. "En piittaa Trafferdalesta enempää kuin rouva Kennerleystäkään. Luuletteko rouvan olevan siellä?"
"Sen saamme pian nähdä", vastasin. "Down-katu ei ole tästä kaukana."
Seurasimme Trafferdalea ja mrs Kennerleytä Down-kadun suulle. He kääntyivät sille ja astuivat puolivälissä olevan vuokratalon valaistuun eteiseen. Parin minuutin kuluttua mekin astuimme siihen eteiseen. Siellä oli taulu, johon oli merkitty asukkaiden nimet: Trafferdalen huoneisto näkyi olevan toisessa kerroksessa. Ääneti nousimme portaita ja keksittyämme hänen nimensä eräältä ovelta soitimme kelloa.
Trafferdale itse avasi oven. Hänellä oli vielä hattu, päällysnuttu ja kaulahuivinsa. Hän sävähti silminnähtävästi meidät huomatessaan, mutta ennenkuin hän ehti puhua, virkkoi Rosalie matalalla äänellä:
"Herra Trafferdale, isäni poissaollessa tulen minä tänne — hänen sijastaan. Tahdon haastella kanssanne — hänen timantistaan! Ymmärrättekö?"
Mies oli kyllin terävä-älyinen teeskennelläkseen tietämättömyyttä. Hän tuijotti ikäänkuin kummastuneena.