"Isänne — timantista!" huudahti hän. "Minä… mutta astukaahan sisälle… tähän huoneeseen!" Sisäpuolella oli nelikulmainen, hämärästi valaistu eteinen, jonka lävitse hän meidät opasti. Sitten hän avasi oven, kiersi valon palamaan ja ohjasi meidät arkihuoneeseen.
"Puoli minuuttia — riisun vain päällysnuttuni", jupisi hän. "En tosiaan… en laisinkaan käsitä… tiedättehän…"
Sitten hän astui ulos, sulkien oven jälkeensä. Ja — väänsi sen lukkoon!
VI
AVAIMENREIKÄ JA SISÄHUONE
Avaimen nopea kiertäminen vaikutti Rosalie Vandamarkeen ja minuun niinkuin näkymättömistä metallitangoista vetäminen vaikuttaa marionetteihin. Me pyörähdimme toistemme ympäri ikäänkuin meitä vallitsevan, vastustamattoman voiman tempaamina. Tunsin silmieni avartuvan ja huuleni aukenevan, ja pelkästä suuttumuksesta varomattomuuteni vuoksi minä en saanut sanaa suustani. Mutta Rosalien kieli oli kylläkin kerkeä.
"Lukon takana!" huudahti hän. "Satimessa!" Vilkaisin ympärilleni. Huone oli pienehkö, läpimitaltaan noin kaksitoista tai neljätoista jalkaa kumpaankin suuntaan, kalustettu pienen ruokasalin tapaan, yksinkertaisesti, mutta mukavasti. Kaikkeen tuohon minä kuitenkin vain vilkaisin. Minä etsin ulospääsyä. Etäisimmässä päässä oli ikkuna, ja uunin oikeanpuolisessa kulmauksessa toinen ovi. Menin ensin sitä kohti, mutta se lukittiin, kun sitä lähestyin, — kuulin aivan selvästi avaimen kilahduksen. Hypähdin sitten ikkunaan ja näin, että sen kautta ei ollut mitään pakomahdollisuutta, — se oli kahdenkertainen ikkuna, ja sisemmät kehykset olivat keskellä lukitut, eikä mitään avainta ollut näkyvissä. Niin pitkältä kuin saatoin eroittaa oli ulkopuolella vain sileää tiiliseinää viiden, kuuden metrin päässä edessäni. Käännyin jälleen miss Vandamarkeen päin, katkerasti naurahtaen.
"Voitte merkitä minut hölmöksi!" sanoin. "Mutta Trafferdale ei ole hölmö! Hän on minut puijannut! Hän älysi heti — ja tässä sitä nyt ollaan!"
"Kyllä kai minä olen yhtä suuri hölmö kuin tekin", vastasi toverini. "Mutta enhän osannut aavistaakaan — en ainakaan mitään tällaista! Hän oli tosiaan varsin ripeä — nopsa käsittämään tilanteen!"
"Ripeä!" huudahdin minä. "Hitonmoisen ripeä sittenkin! Tietenkin hän tajusi kaikki yhdellä silmäyksellä, tiesi, mitä varten olimme tulleet — arvasi koko asian. Se narttu on varmaan kertonut hänelle kaikki, mitä Kensingtonin puutarhassa juttelin, ja hän laski nopeasti kaksi ja kaksi yhteen nähdessään meidät ovellaan. Merkitkää minut aasiksi!"