"Enpä käsitä, mitä muutakaan olisimme tehneet", sanoi hän. "Mutta nyt on kysymys siitä, mitä on tehtävä."
"Sitä voisi yhtä hyvin kysyä miekkoselta, joka vastikään on tuomittu kuudeksi kuukaudeksi istumaan ja työnnetty koppiinsa", virkoin minä katkerasti. "Olemme vangitsijamme armoilla. Ei ole epäilystäkään siitä, että olen pähkähullu! Tässä nyt olen — pistooli taskussa."
"Mitä hyötyä siitä?" kysyi tyttö.
"Minun olisi pitänyt sitä hiukan näytellä, kun Trafferdale avasi oven", sanoin minä.
"Olenpa iloinen, ettette niin tehnyt", virkkoi hän. "He eivät voi pitää meitä täällä iäti!"
"Voivat pitää niin kauan kuin haluavat", sanoin minä. "Ovet ovat tukevat ja varmasti lukitut; samoin ikkunakin, ja jos sen särkisimme, näkyy edessä olevan vain sileä, ikkunaton seinä. Niin — häkissä me olemme."
Nyt aloin etsiä huoneesta. Täytyyhän olla kello jossakin — mahdollisesti se olisi yhteydessä siivoojan huoneen kanssa kivijalkakerroksessa. Mutta ei ollut kelloa — en ainakaan löytänyt muuta kuin koristetun messinkikapineen, käsikellon, joka oli muiden pikkuesineiden joukossa uunin reunuksella. Sen kilinä saattoi tunkeutua viereisiin suojiin, muttei suinkaan pitemmälle. Mutta kun vielä kerran tarkastin ovea, josta olimme astuneet sisälle, keksin jotakin. Avaimenreikä oli tavattoman iso; sitäpaitsi se oli sovitettu ovenpieleen vähän korkeammalle kuin mitä yleensä on tapana. Lukitessaan meidät sisään, oli Trafferdale kääntänyt avaimen aivan pois reiän päältä, ja minä huomasin voivani katsoa lävitse ja nähdä suuren osan eteisestä.
"Hei!" huudahdin. "Minä voin nähdä tämän avaimenreiän läpi!"
Rosalie vilkaisi minuun ikäänkuin huvitettuna ihmetellen innostustani.
"Ja mitä hyötyä meille siitä on?" kysyi hän.