Oli helppo huomata, että he olivat hämillään, vieläpä tavattomassa määrässä. Vanhempi mies alkoi hieroa miettiväisenä leukaansa.
"Kuinka pääsitte ulos?" kysyi hän äkkiä.
"Se palvelushenki Ganderson, jonka tapasitte tänä aamuna St. Martin's Lanella, tuli toimittamaan askareitaan ja avasi oven", vastasin. "Minä kävelin ulos — ensin hiukan tarkastettuani asuntoa. Tarkastuksen tuloksena sain sen käsityksen, että arvoisa ja kunniallinen ystävänne herra Trafferdale oli kiireesti lähtenyt tiehensä. Uskon sen vieläkin, ja samoin uskoo Ganderson."
"No, tiedänhän minä, mitä Ganderson ajattelee", huomautti hän olkapäitään kohauttaen. "Ganderson pysäytti minut kaupungilla ja kertoi minulle tuon tarinansa; sanoi myöskin juuri käyneensä Corlandin toimistossa ja elävänsä siinä toivossa, että saisi palkinnon tai osan siitä. Mutta — tämäpä on kumma juttu! Oletteko varma siitä Kennerley-naikkosesta?"
"Mrs Kennerley oli huoneistossa samaan aikaan kuin te", selitin minä.
"Se on tosiasia!"
Hän hyppäsi äkkiä ylös nurkasta, jossa istuimme, ja meni eteiseen, jossa oli puhelinkaappi. Hänen astuttuaan sinne puhui toinen mies.
"Minusta on aivan uskomatonta se, mitä te ja tuo palvelusmies otaksutte", sanoi hän. "Trafferdale on niitä miehiä, jotka saattavat ryhtyä oivalliseen pilaan — ja tässä tapauksessa hänellä oli siihen todella vakavat syytkin, — mutta hän on rehti mies. En voi uskoa…"
"Mutta asiaan kuuluu kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti", virkoin minä.
"Loruja!" huudahti hän. "Ei niin kallis! Ehkä puoliksi. Mutta vaikka se olisi ollut puolen miljoonan arvoinen, ei sillä olisi voitu ostaa Trafferdalea, Cityn miestä… Hänen uransahan olisi ollut lopussa, ja hän itse… Naurettavaa!"
"Mutta miksi sitten nuo viimeöiset hommat?" kysyin minä.