Nyökkäsin, riuhtaisin käsivarteni irti ja riensin lähimpään vuokra-autoon. Muutaman sekunnin päästä ajoin itäänpäin. Mutta millä asioilla? Ja tapaisinko Rosalien tuosta mainitusta paikasta? Enhän tiennyt, vaikka hän olisi soittanut Corlandeille tuntikausia sitten ja nyt odotukseensa väsyneenä lähtenyt pois. Joka tapauksessa olin kiihtynyt. Jo sekin, ettei hän ollut palannut kotiin, vaikka viime sanoikseen St. Martin's Lanella oli minulle vakuuttanut kaikin mokomin haluavansa lähteä sinne heti, näytti viittaavan siihen, että timanttia koskevat asianhaarat olivat hänet siitä pidättäneet. Ja tietäen hänet reippaaksi ja rohkeaksi tytöksi pidin mahdollisena, että jollen rientäisi noudattamaan hänen kutsuaan, hän saattaisi omin päin ryhtyä johonkin uhkarohkeaan toimenpiteeseen, joka, kuten Metham oli vihjaissut, voisi olla hyvinkin vaarallinen.
Tarkoituksellisesti pysähdytin ajajani, kun tulimme Holborn Circusin lähelle, ja astuen ajopeleistä livahdin varovaisesti kadun kulmitse Hatton Gardeniin. Ja sitten huomasinkin heti Rosalien seisomassa postitoimiston ovikäytävässä ja tähyilemässä ympärilleen. Minut nähdessään hänen silmänsä kirkastuivat ja hän käveli minua kohti.
"Riensin tänne niin nopeasti kuin kerkisin!" huudahdin läähättäen ja olinkin niin hengästyneenä kuin olisin juossut koko matkan. "En ollut Corlandin toimistossa — sieltä täytyi soittaa minulle muualle. Mutta mitä te täällä hommailette? Mistä on kysymys?"
Neitonen katsahti minuun merkitsevästi.
"Mrs Kennerley", kuiskasi hän, "on täällä jossakin lähettyvillä. Minä seurasin häntä."
"Hyväinen aika!" huudahdin. "Olen juuri tullut hänen asunnostaan Wells-kadun varrelta. Se Corlandin apulainen — Metham — ja minä menimme sinne ja tapasimme Trafferdalen yksinään jollakin aineella huumattuna!"
"Huumattuna!" äännähti neitonen.
"Ja minusta hän näytti kuolleelta", sanoin. "Mrs Kennerley on tietenkin mennyt tiehensä, timantti luultavasti taskussaan. — Entä te?"
"Tulkaa sisäpuolelle", kuiskasi hän. "Pitäkää silmällä katua — sen toista sivua, noin kahdeksannen tai kymmenennen oven kohdalta — sillä välin kun kerron teille. Hän on jossakin siellä, jossakin noista toimistoista, mutten tiedä missä; en päässyt kyllin lähelle nähdäkseni, ja ne ovat kaikki ulkopuolelta niin toistensa näköisiä. Se kävi näin", jatkoi hän, kun olimme astuneet pois katukäytävän vilkkaanlaisesta liikenteestä. "Kotimatkallani poikkesin Oxford-kadulle tekemään muutamia ostoksia, jotka äkkiä muistin. Siihen meni pitempi aika kuin olin luullut, ja kun kotona ei ollut ketään, päätin haukata puolista ulkosalla. Niin kului tunti. Sitten kun lähdin ulos, kotiin mennäkseni, näin — hänet!"
"Yksinäänkö?" kysäisin minä.