"Yksinään! Hän tuli puodista lähellä Waringia, tiukasti hunnutettuna, mutta minä tunsin hänet kyllin hyvin — tunsin hänen hameensa ja hattunsakin. Hän ei huomannut minua, vaikka olin hänen lähellään, ja hyvin koetinkin varoa, ettei hän olisi minua tuntenut. Mutta minä seurasin häntä. Hän astui itää kohti ja meni pian toiseen puotiin — apteekkiin. Silloin päätin menetellä oikein järkiperäisesti. Lähettyvillä oli vapaa vuokra-auto. Menin puhuttelemaan ajajaa — nuorta, älykkään näköistä miestä ja selitin hänelle muutamilla sanoilla tilanteen: 'Jos hän tulee ulos ja ottaa ajurin, niin seuratkaa häntä minne tahansa hän menee. Mutta jos hän kävelee, kuljettakaa minua verkalleen hänen perässään. On pidettävä hänet näkyvissä ja estettävä hänet näkemästä minua'."
"— 'Astukaa autoon ja istukaa hyvin takana, neiti', sanoi hän. Minä astuin autoon. 'No', virkkoi hän pistäen päänsä ikkunasta, 'kuvailkaahan hiukan, minkä näköinen hän on, niin pidän häntä silmällä, kunnes pääsette pyrkimyksenne perille!' Kuvailin hänelle vaanittavan ja istuuduin ajoneuvojen perälle. Pian iski mies minulle silmää — nainen oli tullut ulos ja lähti taas itäänpäin. Seurasimme. Hän otti ajurin Tottenham Courtin tien päässä; sekin ajoi itäänpäin. Seurasimme häntä suoraan Cityyn — hirveän pitkän matkan! — tuomiokirkon ja valtiopankin sivuitse sellaisiin paikkoihin ja niiden ohi, joita en ollut koskaan ennen nähnyt, ja vihdoin eräälle Bishopsgatelta poikkeavalle kadulle. Siellä ajajani pysähdytti ja vilkaisi pian ikkunasta sisälle. 'Hän meni johonkin toimistoon, tästä kolmas ovi, neiti. Mitä minä nyt teen?' kysyi mies. 'Odottakaa hetkinen nähdäksenne, tuleeko hän ulos', vastasin minä. 'Lähettikö hän ajurinsa pois?' — 'Ei, tuolla se odottaa', vastasi ajajani. 'Sitten mekin odotamme', sanoin. 'Mikä katu tämä on?' — 'Tämä', vastasi hän, 'on Bevis Marks…'"
Minä keskeytin Rosalien äkillisellä huudahduksella. Bevis Marks! Se oli tietenkin postikortin B.M., ja H.G. sen jäljessä merkitsi Hatton Gardenia. Näin sen nyt kuin leimauksena. Postikortti oli joltakulta rikostoverilta, joka kehoitti mrs Kennerleytä saapumaan Bevis Marksille tuolloin tai Hatton Gardeniin tällöin. Mutta postikortin saapuessa hän oli jo lähtenyt!
"Jatkakaa!" sanoin minä Rosalielle. "Älkää minusta välittäkö — tuli vain jotakin mieleeni. Niin, olitte Bevis Marksilla — suuressa juutalaiskeskuksessa."
"Juuri niin", myönsi hän. "Ajaja sen minulle mainitsi. No, muutaman minuutin päästä hän astui jälleen esille, ja hänen ajopelinsä lähtivät liikkeelle. Seurasimme turvallisen välimatkan päässä. Hän palasi länteen päin. Kulmassa tuolla hänen ajurinsa pysähdytti, ja hän astui kadulle. Ehdin töin tuskin maksaa kyytini ja pujahtaa tälle kadulle hänen peräänsä, kun hän jo hävisi johonkuhun noista toimistoista päinvastaisella sivulla. Olin kyllin rohkea kävelemään ovien ohi, mutta ne olivat kaikki kovin samanlaisia, enkä tiedä mistä hän meni sisälle. Kiivistä päättäen näkyvät nuo toimistot melkein kaikki harjoittavan timanttiliikettä."
"Tämä on sen liikkeenhaaran varsinainen keskus Lontoossa", sanoin minä. "Täällä leikitellään timanteilla. Mutta — ette ole häntä sen koommin nähnyt?"
"En", vastasi tyttö. "Heti kun olin seurannut häntä tänne, pujahdin tuohon postikonttoriin soittaakseni teille Corlandin toimistoon. Mutta sen minä suoritin tuota pikaa, viipymättä viittäkään minuuttia, ja senjälkeen olen alituisesti vaaninut. — Mitä meidän on tehtävä?"
"Ei ole muuta neuvoa kuin odottaa asian kehitystä", vastasin minä.
"Mutta jos pidätte katua silmällä, ilmoitan Corlandille olinpaikkamme."
"Ja isä sitten", sanoi neitonen. "Hänen tulisi saada tietää; muutoin hän käy levottomaksi."
"Jättäkää se minun huolekseni", sanoin minä. Ja rientäen postitoimistoon soitin ensin Vandamarken taloon. Hovimestari vastasi puhelimessa: Mr Vandamarke oli ollut kotona, oli kuullut, että miss Vandamarke ei ollut vielä palannut, ja lähtenyt jälleen ulos. Mihin, sitä ei hovimestari tiennyt. Sitten soitin Corlandin toimistoon ja sain Methamin puhelimeen. Hän vastasi juuri kuulleensa jotakin tärkeää ja saapuvansa heti minun luokseni sitä kertomaan. Sitten palasin Rosalien luo. "Onko mitään tapahtunut?" kysyin tultuani. "Oletteko nähnyt ketään?"