"Mitään ei ole tapahtunut, enkä ole ketään nähnyt", vastasi hän. "Tämä on hidasta hommaa! Mitä meidän pitäisi tehdä?"
"Metham on tulossa tänne", vastasin minä. "Hän ehdottanee jotakin.
Mutta yhdessä suhteessa suosii onni meitä kumminkin!"
"Mikä onni?" kysyi hän kietoen pukuansa tiukempaan ympärilleen. "Minua viluttaa!"
"Onni on siinä, että pian alkaa hämärtää", sanoin minä. "Me voimme nähdä, itse pysyen näkymättömissä. Kävelkäämme edestakaisin vastapäätä liikkeitä, joihin sanoitte hänen menneen."
Astuimme verkalleen katua ylöspäin. Kaasulyhdyt oli jo sytytetty, ja valoja tuikki ikkunoista kummaltakin puolen. Äkkiä tarttui Rosalie käsivarteeni, pysähdyttäen minut.
"Tuolla hän on! Tuossa ikkunassa vastapäätä!"
Kurkistin kadun yli. Talo, jota hän osoitti, oli likainen ja synkännäköinen; sen käytävä oli pimeä, alekerran ikkunoissa ei ollut valoa, se osa rakennusta näytti asumattomalta. Mutta toisessa kerroksessa oli joku vastikään kiertänyt kirkkaasti hehkuvan sähkövalon palamaan, ja yhdessä ikkunassa näimme selvästi mrs Kennerleyn päästämässä käärekaihdinta alas. Se laskeutui ja kätki hänet. Samalla hetkellä ilmestyi toiseen ikkunaan mies ja laski sen kaihtimen alas. Näimme kummankin henkilön varjojen livahtavan valon yli huoneessa ja häviävän.
"Hän se oli!" vakuutti Rosalie. "Näin hänet selvästi."
"Niin, hän se oli!" myönsin minä. "Nyt siis tiedämme, missä hän on.
Kysymys on vain siitä, mitä on lähinnä tehtävä."
"Miksei mennä vaatimaan timanttia?" ehdotti Rosalie. "Minulla on uskallusta."