Kuulin Rosalien hengähtävän ja arvasin hänen ajatuksensa. Samat tunteet oli minulla itselläni. Mielessäni kuvastui kaikki, mitä hän ja minä olimme viime vuorokauden kuluessa kokeneet — enkä sillä hetkellä ollut erikoisen hyvällä tuulella herra Vandamarkea kohtaan. Mutta hän puhui jälleen.
"Kerron teille, mr Ellerbrook, kuinka tämä kaikki tapahtui", jatkoi hän, kääntyen vanhaan herrasmieheen. "Ehkette sitä tiedä, mutta näihin asti olen ollut jokseenkin vieras tässä maassa. Kun viime keväänä saavuin, halusin ryhtyä vähän liikehommiin. Ei voi olla liikeasioissa joutumatta ihmisten kanssa tekemisiin. Senvuoksi täytyy oppia ihmisiä tuntemaan. Tutustuin muutamiin" — tässä hän soi turkiskauluksiselle ja mrs Kennerleylle merkitsevän katseen — "ja niistä näkyivät jotkut olevan kieroa joukkoa. Pelkäsin sitä — mies minun asemassani on veijarien ja toisten luonnollisena saaliina — ja halusin tietää, kuka kukin ja mikä mikin oli. Muistan kerran lukeneeni miehestä, joka kitki rikkaruohot ystäväpiiristään ripustamalla etuikkunastaan takkamaton, johon oli nuppineulalla kiinnitetty ulosottomiehen lappu. Hänen juonensa onnistui mainiosti. Minä en voinut juuri niin menetellä. Mutta minä osasin virittää ansan. Minulla on yksi komeimpia ja arvokkaimpia timantteja, mitä koskaan on tuotu päivänvaloon, — tuo, kuten sanottu, on siitä taitavasti tehty jäljitelmä, — ja minä annoin ihmisten tietää, että sen omistin, vieläpä uskottelin, että se aina oli minulla muassani. Käsitättekö, mr Ellerbrook? Katsokaas, tahdoin tutkia nämä ihmiset oikein täydellisellä kokeella. Vihdoin se, mitä jokseenkin ovelasti olin edellyttänyt, tapahtui: minut kaapattiin hiljakseen tuon nuorukaisen seurassa, raahattiin pois ja pakotettiin luovuttamaan — tuo! Aavistelin kaiken aikaa — enemmänkin kuin aavistelin, — kuka olisi juonen toimeenpanija. Arvelin siksi Trafferdalea, epäilin häntä alusta pitäen. Mutta minä olin väärässä! Trafferdale oli tuon naisen kätyri!"
Hän osoitti sormellaan mrs Kennerleytä ja piti sitä ojennettuna jatkaessaan puhettaan.
"Olen vanha hupsu!" sanoi hän jurosti nauraa hytkyttäen. "Häntä minä en laisinkaan epäillyt! Hän on viekas, taitava, juonitteleva nainen — petti minut perin ovelasti. Epäilin häntä niin vähän, mr Ellerbrook, että tietäen hänen olevan (omien sanojensa mukaan) huolissaan tästä asiasta, siitä hänelle yksityisesti mainittuani, lähetin hänelle hänen levottomuuttaan lieventääkseni salamerkeillä kyhätyn kirjeen Birminghamista eilen illalla, ilmoittaen hänelle — mitä hän ei siihen asti tiennyt, — että varastettu kivi ei ollut tuo oikea timantti, vaan ainoastaan sen jäljitelmä. Minkätähden hän kirjeestäni huolimatta yhä yritti valetimantin kauppaamista…"
"Hän sai kirjeen vasta äsken, sir", sanoin minä astahtaen äkkiä esille ja ottaen paperiarkin, jonka mrs Kennerley oli rutistanut ja heittänyt pois. "Myöhemmin voin ilmoittaa teille syyn siihen — mutta ei ole kulunut kymmentäkään minuuttia sen jälkeen, kun hän sai tietää, että tuo ei ollut oikea timantti."
Mr Vandamarke näytti vähän kummastuneelta ja neuvottomalta tämän kuultuaan, mutta pudisti vain päätänsä.
"Se siis selittää rouva Kennerleyn itsepäisyyden kirjeestäni huolimatta", sanoi hän, "muttei selitä hänen petostaan! Hän punoi tämän juonen rosvotakseen minulta, työnantajaltaan! Ja punoi sen hyvin taitavasti, Gregg. Näin Trafferdalen tänä iltapäivänä sairaalassa — kävin Corlandin kanssa hänen luonaan. Tuo nainen sai hänet verkkoonsa ja huumasi jollakin juomalla — mutta nyt on loru lopussa! Minulla ei ole muuta sanottavaa kuin että jos te, mr Ellerbrook, viitsitte pistäytyä minua tapaamassa, niin näytän teille oikean timantin. Ja nyt, mr Gregg, luulen, että teidän ja Rosalien olisi parasta tulla kotiin — auto odottaa kadulla."
Hän kääntyi ikäänkuin välinpitämättömänä, mutta pyörähti äkkiä takaisin ja nyppäsi valetimantin käteensä. Ennenkuin kukaan ehti häntä ehkäistä, heitti hän sen tuleen. Kuului sähähdys — heikko räjähdys…
Seuraavana seikkana oli poliisikersantin asettuminen taas etualalle. Hän oli kuunnellut melkein hyvänsuovan kärsivällisen näköisenä, — ikäänkuin suoden leppoisaa huomiota lapselle, joka selittää arvoitusta tai leikkiä.
"Entä nuo kaksi, hyvät herrat?" kysyi hän, osoittaen peukalollaan rikollisia. "Ja nuo kaksi miestä? Aikooko joku heitä syyttää ja — mistä?"