"No en ole vielä eläissäni ollut mistään niin varma", vastasin.
"Kerrassaan varma!"
"Entä sitten?" sai hän vaivoin kysytyksi.
"Sitten — kun olin kaihtimen kiinnittänyt ja teljennyt oven — kuulin hiipiviä askelia ulkoa ja näin jonkun koettelevan oven ripaa", jatkoin. "Sen jälkeen minä — vähän ennen teidän tuloanne — kuulin merkillisiä ääniä tuosta teidän tornihuoneestanne, mutta kun menin sinne, en nähnyt mitään. Kummallisia asioita, herra Holliment."
Kädet hänellä oli ristissä rinnalla, ja minä huomasin, että sormet olivat kovassa puuhassa. Jos lienevät olleet vialliset minun hermoni, niin kylläpä hänen olivat aivan pilalla.
"On kyllä", myönsi hän päätään nyökäyttäen. "Te — te ette tietenkään käsitä —"
"En käsitä vähääkään enkä haluakaan, herra Holliment", keskeytin minä. "Mutta olisin kiitollinen, jos antaisitte minulle punnan, jonka lupasitte, ja laskisitte minut menemään. Haluan pois täältä."
Hän veti heti paikalla rahaa taskustaan ja hämmästyksekseni antoi minulle kaksi puntaa ja työnsi ne tulemaan pöytää pitkin luokseni eleellä, joka ilmeisesti tarkoitti, että ne minä kyllä sain aivan kernaasti.
"Niin", sanoi hän puoleksi hajamielisesti, "tietenkin haluatte lähteä täältä. Mutta — tuosta ovesta ette voi kadulle mennä! Voisi maksaa teidän henkenne — kenen hyvänsä hengen — mennä tuosta ovesta ulos tänä iltana."
Olin jälkeenpäin iloinen siitä, että hän sen sanoi. Se reipastutti minua, tyynnytti hermojani. Sen sijaan että minulla tähän asti oli ollut vain epämääräisiä arveluja ja epäilyksiä, ininä nyt tiesin, että meitä todellakin väijyi jokin tosivaarallinen, ja käteni oli aika vakava, kun otin pöydältä nuo kaksi puntaa ja pistin ne taskuuni.
"Kiitos", sanoin. "Paljon kiitoksia. Tuosta luettelosta saatte kyllä kaikki kauppa-asiat selville. Mutta — entä nuo muut seikat, herra Holliment? Mitä tuo kaikki oikein tarkoittaa?"