Näin, että hänen korvansa olivat kaiken aikaa olleet valppaat. Mies kuunteli niin tarkkaan kuin suinkin; ja kun hän taas puhui, tapahtui se vieläkin hiljaisemmalla äänellä.
"Sanoinhan — että te ette käsitä", vastasi hän. "Mutta minä selitän teille vähäsen. Se kirjelippu, jonka minulle aamulla toitte — senhän olitte saanut eräältä toveriltani, kookkaalta, komealta mieheltä, eikö niin? Ja se oli varoitus. Hän ja minä — me olemme vaarassa. Täällä Portsmouthissa on liikkeellä niitä, jotka tahtovat omansa takaisin — ymmärrätte hän."
"Tuo kiinalainen!" sanoin.
"Niin, hänkin on niitä, vaikka en oikein odottanut kuulevani hänen ryhtyneen toimeen", vastasi hän. "Kuuluu niihin — niitä on enemmän. Laittautua tiehensä — se on tunnussana, kun tuo saki on lähellä. Quartervayne — hän, jonka näitte — hän on kyllä poistunut johonkin rauhalliseen Paikkaan, vesimatkan taa, ja saman teen itsekin, kunhan täältä pääsemme. Tietäkää — minä olen ollut pakosalla kaiken aikaa, minkä te olette täällä ollut — niin, vaan en ole ollut sadankaan metrin päässä! Lymyillyt hiljaisuudessa — turvallisessa paikassa — tämän kadun varrella. Ja — meidän täytyy täältä lähteä aivan heti!"
"Mistä kautta te sisään pääsitte?" kysyin.
"Samaa tietä, jota nyt lähdemme täältä", hän vastasi. "Emme ainakaan tuon katuoven kautta, olkaa siitä varma! En halua puukkoa pistetyksi kylkiluitten lomaan. Kuulkaas nyt — vääntäkää tuon lampun liekki ylös! Jättäkää se palamaan. Siinä ei ole paljon öljyä, ja se kyllä pian palaa loppuun. Kun jätämme sen palamaan — niin he luulevat, että me olemme — ainakin, että minä olen — täällä vielä. Ja nyt seuratkaa minua."
Hän pujahti taas kaupan pimentoon, viitaten minua seuraamaan itseään viereiseen tornimaiseen rakennukseen. Siellä hän pysähtyi, tarttuen minua käsivarteen. Siihen kohtaan sattui vähän valoa ulkopuolella olevasta katulampusta juuri sen verran, että näimme ne raput, joita olin iltapäivällä katsellut. Hän osoitti niitä ja viimeisen sillakkeen yläpuolella olevaa pimeyttä.
"Tuonne — noita rappuja ylös — tuon oven kautta tuolla korkealla ja naapuritaloon, joka on tyhjänä", hän kuiskasi. "Mutta raput eivät kestä kahta! Lahot! — mutta yhden kerrallaan ne kyllä kestävät; tulin vasta äsken niitä alas. Minä menen edellä — kun pääsen ylös, niin vihellän, lähtekää te sitten ylös. Pysytelkää hyvin lähellä seinää — nojatkaa sille puolelle, ymmärrättekö? Silloin ei ole mitään vaaraa."
"Minua ei haluta niskaani taittaa, herra Holliment", huomautin. "Eikö ole muuta pääsyä täältä — mitään takaovea?"
"No jos ette puukkoa pelkää, niin onhan tuolla toisella puolella", sanoi hän. "Tulkaa vain, kyllä se kestää. Minähän painan kaksin verroin kuin te!"