Samassa hän hellitti otteeni käsivarrestani, ja minä huomasin hänen pujottavan kätensä lanteilleen, ja kohta kuulin jotakin metallin kilkettä.
"Mikä se on?" kysyin.
"Revolveri", hän kuiskasi, "ei silti, että luulisin sitä tarvittavan, mutta — no niin, nyt sitä mennään! Pysykää poissa portailta siihen asti, että vihellän."
Hän livahti pois viereltäni ja hävisi pimentoon; kohta sen jälkeen kuulin hänen varovasti hiipivän portaita ylös. Ne äänet, jotka hän tällöin aiheutti, muistuttivat minulle niitä, joita olin tästä huoneesta kuullut aikaisemmin illalla. Mutta kovin hän liikkui hiljaa, sillä nuo äänet olivat kovin heikkoja, ja ensimmäiselle porrassillakkeelle päästyä ne kokonaan lakkasivat kuulumasta — siellä oli nähtävästi pölyä niin paksulti, että se pehmeän maton tavoin peitti paikat.
Kerran näin hänet välähdykseltä, kun hän meni erään toisen sillakkeen poikki — siihen kohtaan sattui nimittäin seinään valoa katulyhdystä. Hän hiipi seinän viertä pitkin, niin kuin oli kehoittanut minua tekemään, ja hänellä oli enää vain yhdet portaat kiipeämättä, päästäkseen katon alla olevalle mustalle oviaukolle. Jännittyneenä jo valmistausin häntä seuraamaan.
Mutta juuri kun hapuillen tavoittelin mädänneitä käsipuita ja työntäysin niistä poispäin likelle seinää, kuulin kolkutusta katuovelta, mikä ääni sai hermoni värähtelemään äkkiä näpäytetyn viulunkielen tavoin.
KOLMAS LUKU
Päivänkoittareni
Tuo kolkutus oli jossakin suhteessa omituinen. Se ei ollut yhden nyrkin hellittämätöntä sisäänpääsyvaatimusta, vaan monen — säännöllistä ja ehdottoman vaativaa rystyjen taontaa. Holliment kuuli sen yhtä hyvin kuin minäkin, ja kesken kaiken hän korotti äänensä, joka tähän asti oli ollut aika hiljainen, melkeinpä huudon tapaiseksi.
"Tulkaa toki sieltä!" hän huusi. "Tulkaa — sukkelaan. Kulkekaa seinän puolta — aivan läheltä!"