Ja toistamiseen ja ehkä kolmannenkin kerran hän näin muistutti seinästä, ja uskokaa pois, etten minä suinkaan tälläkään vaaran hetkellä sitä varoitusta halveksinut. Mutta itse seinä oli melko inhottava, eikä ollut hauska sitä liiaksi lähestyä. Se oli niitä seiniä, jotka tuntuvat — jos todella on pakko niihin koskea — siltä kuin olisi vuosisatojen pöly ja törky asettunut niiden pinnalle; siinä oli ihan paksunaan sellaista kerrostumaa, ja kun minä kiireesti kiertelin sen kaikki mutkat, luikerrellen halki pimeyden kuin pakeneva varas ja peläten joka hetki, että nuo vanhat ja selvästi lahonneet portaat romahtaisivat altani maahan, tuntui kuin olisi lukinverkkosuikaleita tarttunut minua olkapäihin ja kuin olisi joitakin elollisia olentoja liukunut yli kasvojeni ja sormieni ympäri.
Kolkutus ovelle kävi joka hetki kovemmaksi, ja se kannusti minua, sillä siinä oli jonkinlainen pahaenteinen, ehkei kuitenkaan aivan henkeä uhkaava tuntu, ja minä kiipesin yhä ylemmäs — kunnes vihdoin huohottavana ja hermot pilalla kaikesta tästä saavuin Hollimentin luo ylimmälle sillakkeelle, ja samassa silmänräpäyksessä kolkutus taukosi ja aivan yhtä äkkiä kuin se oli tauonnut, kaikui korviimme toinen ääni, joka oli vähällä säikäyttää meidät peräti tolkultamme, ja tämän äänen aiheutti katuoven murtuminen.
Olen jo maininnut, että olimme jättäneet lampun, sydän korkealle kierrettynä, palamaan tuohon pieneen toimistopahaseen ja että ulkona oli jossakin kaasulamppu, joka jonkun verran valaisi tornin alaosan ikkunan läpi, niin likainen kuin se olikin. Kun Holliment ja minä tässä valaistuksessa levottomina tuijotimme korkealta orreltamme allamme olevaan syvyyteen, näimme sekavan joukon, jossa oli kolme, ehkä neljä, ehkä viisi tai ehkä kuusikin miestä ryntäävän murretusta ovesta läpi kaupan ja peräkaupan torniin johtavaan holvikattoiseen käytävään, melkein samalla tavalla kuin koirat hyökkäävät kaadetun ketun kimppuun.
Minusta nähden nämä miehet luultavasti olivat joutoväkeä ja katujätkiä, jotka maksusta avustivat tänne aiottua ryöstöretkeä, kavereita, jotka olivat vetäneet lakinreuhkansa silmilleen, ynnä muuta sellaista; olin myöskin näkevinäni puukon välkehtivän siellä täällä, kun he yhä uudestaan kulkivat valojuovien poikki. Tietenkin Holliment näki kaiken sen, minkä minäkin — mutta erään heistä varsinkin kumpikin meistä epäilemättä näki.
Kun tuo roskaväki romukasojen joukosta siirtyi torniin, sattui keltainen valojuova suoraan kiinalaisen kasvoille. Ja tämän nähdessään ja pikemmin kuin minä ennätin tarttua häntä käsivarteen ehkäistäkseni häntä, sieppasi Holliment revolverinsa ja laukaisi yhdesti, kahdesti, kolmasti vainoojiemme joukkoon.
Sitä seurasi kaksi huudahdusta — toinen oli kova tuskan parahdus, samanlainen, mikä pääsee ihmiseltä, kun häntä ampiainen pistää; toinen oli paremminkin yltyvää murinaa. Mutta olen varma, ettei yksikään miehistä kaatunut, ja kuten olin aavistanut, eivät nämä laukaukset suinkaan hidastuttaneet takaa-ajoa, vaan paremminkin kiihdyttivät. Hetken aikaa näimme ylöspäin suunnattuja kasvoja, ja seuraavassa silmänräpäyksessä koko joukko syöksyi vanhoille portaille ja ryntäsi niitä ylös. Kuulin heidän jalkojensa jyskeen ja töminän; mutta samalla kuulin likeltäni Hollimentin naurua. Se ei ollut hyvänsuopaa naurua; naurun sävyssä oli jotakin, mikä sai minut pelästymään pahemmin kuin vielä tähän asti olinkaan peljästynyt, ja minä siirryin loitommas hänestä, mutta juuri nauraessaan hän äkkiä tarttui lujasti ja vavisten käsivarteeni.
Juuri sillä hetkellä vanhat portaat romahtivat. Luulen, että miehet sillä hetkellä olivat puolitiessä ylös, rynnäten raivohuudoin eteenpäin. Ne hajosivat äkkiä pauhulla ja ryskeellä lahopuiksi ja ruostuneiksi rautapulteiksi sekä mahtavaksi ja tukahuttavaksi pölypilveksi, ja samassa tunsin myöskin, että Holliment veti minua jonkun takanamme olevan käytävän läpi ja että seisoimme pilkkosen pimeässä lujalla ja kestävällä alustalla.
Mutta Holliment ei ilmeisesti myöskään aikonut sallia meidän vitkastelevan; oli myös selvää, että joko hän näki tässä pimeydessä taikka sitten tunsi tämän uuden alueen kuin viisi sormeaan. Tässä pölypilven alta kuuluvassa huutojen, voihkinain ja kirousten sekamelskassa hän tiukensi otettaan käsivarrestani ja lähensi huulensa minun korvaani.
"Joutukaa!" hän kuiskasi. "Tuosta joukosta olemme nyt selviytyneet! Joutukaa — astukaa vain eteenpäin älkääkä pelätkö. Tämä kyllä kestää — suoraan tätä käytävää pitkin — sitten rappuja alas! Juotavaa! Jumal'avita — toivoisinpa, että jotkut noista olisivat niskansa taittaneet, toivoisin, että kaikki olisivat! Joutukaa!"
Annoin hänen kuljettaa itseäni halki pimeyden ja pitkin lattiaa, joka noiden lahonneiden portaiden perästä tuntui oikein virkistävän tukevalta, ja heittäydyin hänen johtoonsa siinä mielessä, että tuli mikä tuli, pahempaa ei ainakaan voisi tulla kuin se, mistä vastikään olimme selviytyneet.