Kymmenkunta askelta astuttuaan hän pysähtyi, hellitti käsivarteni, aukaisi oven, työnsi minut siitä läpi, heitti minut taas ja väänsi salalyhdyn valaisemaan, joka hänellä luultavasti oli ollut kaiken aikaa taskussaan. Huomasin silloin, että seisoimme aivan tavallisten portaitten yläpäässä. Se seikka, että ne näyttivät niin jokapäiväisen tavallisilta, viihdytti mieltäni, vaikka ne ilmeisesti olivat aika ränstyneet.
Ensi töikseen Holliment asetti paikoilleen kaksi tukevaa salpaa siihen oveen, mistä juuri olimme tulleet; sitten hän kohotti vapautuneen kätensä ja pyyhkäisi hihan laskoksella otsaansa. Tässä hänen menetelmässään oli jotakin, mikä sai minut seuraamaan esimerkkiä; huomasin silloin, että kasvoni valuivat hikeä — isoja, raskaita karpaloita — ja samassa huomasin, että kieleni ei vain tuntunut liian suurelta suuhuni, vaan että se oli kuiva ja halkeillut kuin ikivanha nahka. Katsahdimme merkitsevästi toisiamme silmiin; hän pudisti vain päätään, mutta minun onnistui saada soperretuksi pari sanaa.
"Sanoitteko — juotavaa?" minä änkytin "Juotavaa —"
Hän osoitti rappuja alas ja alkoi laskeutua viitaten minua seuraamaan itseään.
"Kyllä vain — juotavaa täällä alhaalla", sanoi hän vapisevalla äänellä olkansa yli. "Turvallinen paikka, tämä. Tyhjä talo — minun omaisuuttani sekin. Olen piileillyt täällä kaiken päivää. Tulkaa! Jumal'avita! — olisipa vain tuo joukko hyökännyt kimppuumme, ennen kuin ennätimme nousta noita vanhoja portaita! Tulevaisessa elämässä oltaisiin tällä haavaa molemmin! Mutta — täällä ollaan turvassa. Eipä turvallisempaa paikkaa voisi löytää."
Laskeusimme useita porrasjaksoja — montako lieneekään ollut? Sivuutettiin monta sillaketta; kuljettiin monesta ovesta. Niistä toiset olivat kiinni, toiset auki. Ovet aukenivat aina tyhjään, luolamaiseen huoneeseen. Vaikka vapisinkin, koetin kuitenkin pysytellä valppaana ja tehdä huomioita kaikesta näkemästäni.
Vanha talo; aikoinaan komea; veistellyt pilariaidakkeet; koristellut katot; rakennustaiteellista aistikkuutta; kaikesta näkyi, että se oli aikoinaan ollut jonkun varakkaan kauppiaan talo. Samoin näkyi kaikesta, ettei siinä ollut asuttu pitkiin vuosiin; viiteen-, kuuteen-, seitsemäänkymmeneen vuoteen — häviö, rappeutuminen, lika, pöly kaikkialla. Ja hiljaisuus, jonkalainen vallitsee vain autioissa taloissa, ja samanlainen haju kuin jonkun vanhan kirkon alaisessa syvässä holvissa. Saavuimme vihdoin suureen, kolkkoon huoneeseen, joka nähtävästi oli talon eteissali — mikäli nimittäin minä kykenin erottamaan, sillä siellä Holliment piteli salalyhtyään vielä entistäkin varovammin, niin että näin vain epämääräisiä välähdyksiä ympäristöstäni.
Taas hän pysähtyi ovelle, aukaisi sen ja viittasi minua menemään siitä sisään. Taas oli edessämme rappuja, jotka nähtävästi veivät kellarikerrokseen, mutta niiden alapäässä oli valoa, mikä tuli avonaisesta ovesta. Ja tämän oven sisäpuolella näin tuossa valaistuksessa lämminvärisen maton reunan, punaisen luullakseni, mutta ainakin se oli viihdyttävä ja kodikas — todella outo ja odottamaton näky tässä muuten niin autiossa talossa! Hetkistä myöhemmin — kun tämä viimeinen ovi vielä oli lukittu ja teljetty — olimme näiden portaiden juurella, ja siellä oli sanomattomaksi hämmästyksekseni sievä ja viihtyisä arkihuone, joka oli siististi kalustettu vanhanaikaisilla, hyvillä huonekaluilla, ja pesässä paloi kirkas tuli.
Vasta tämän tulen hehkun nähdessäni tunsin, että minun oli kylmä — hirveän kylmä, mutta samalla oudon kylmä. Hollimentilla oli nähtävästi sama tunne; ainakin hän, heti kun oli laskenut lyhdyn luotaan ja vääntänyt isommaksi pöydällä olevan lampun liekin, meni oikopäätä nurkkakaapille, otti sieltä pullon ja laseja ja kääntyen päin viittasi minua tuomaan osoittamaltaan sivupöydältä vesiastian. Annoin sen hänelle, että hän pääsi juomaa sekoittamaan; ei huvittanut minua tällä hetkellä muu kuin saada juotavaa ja väkevää sittenkin. Ja sainkin — aika väkevää.
Hän huokasi syvään nielaistuaan puolet lasinsa sisällöstä ja laskettuaan sen pöydälle, ja kun hän vielä oli huokaissut, pudisti hän minulle päätään ja nyökkäsi pulloon päin.