Lähdimme pois. Veimme Peggien kotiinsa Mansonin huvilaan. Sitten vein Peytonin matkassani Renardsmeren kartanoon. Seuraavana aamuna palasimme Mallantin poliisiasemalle. Siellä olivat nuo kolme miestä syytettyjen aitiossa: äänettöminä, odottavina, mutta kauniista kasvoistaan huolimatta johtaja oli vielä entistäänkin ilkeämmän ja synkemmän näköinen. Kun pari kolme meistä oli vähän esiintynyt todistajana, määrättiin heidät tutkintovankeuteen ja kuljetettiin pois lujasti vartioituina. Lähdimme taas kaikki kotiin — Peyton minun matkassani. Eikä sinä päivänä mitään tapahtunut, eikä tapahtunut seuraavanakaan päivänä mitään. Mutta kun kolmannen päivän aamuna aukaisin sanomalehden, näin aivan ensimmäiseksi joukon paksua, mustaa kirjoitusta, mikä vähitellen kehittyi silmissäni seuraavaksi:
"Uusi salaperäinen murha!
TUNNETTU LONTOOLAINEN ASIANAJAJA PISTETTY KUOLIAAKSI OMASSA TOIMISTOSSAAN!"
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Neljäs murha
Minun ei tarvinnut muuta kuin kerran vilkaista silmäänpistävän otsakkeen jatkona olevaan tekstiin, kun jo käsitin, mitä oli tapahtunut. Ennenkuin olin sanaakaan edemmäs lukenut tiesin löytäväni sieltä erään nimen… ja tuossahan nimi olikin —
Pennithwaite!
En välitä, vaikka tunnustan, että tämä masensi minua pahemmin kuin mikään seikka, joka siihen hetkeen asti oli saatu ilmi. Sen teki salaperäisyyden tuntu — murha, salainen ja aistein koskematon, joka tuli pikemminkin hiipien, kuin aineeton kappale eikä käsin kosketeltavana. Ennenkuin luin riviäkään edemmäs, näin mielikuvituksessani tuon ison, juhlallisen huoneen Lincoln's Inn Fieldsissä olevassa talossa… tuon jäykän, vanhahkon lakimiehen… koko tuon paperien ja pergamenttien täyttämän ilman… siellä vallitsevan järjestyksen, aivan kuin sitä päivittäin siistisi joku touhukas, turhantarkka vanhapiika… uuninreunalla olevan kellon rauhallisen ja säännöllisen tikutuksen ja kellon yläpuolella jonkun juhlallisimpaan virkapukuunsa ja tekotukkaansa puetun oikeuden puheenjohtajan kuvan… ja… ja tämä kuva häipyi toiseksi… jossa sama jäykkä, vanha mies, joka oli niin korskean itsetietoinen esiintymisessään, niin ilmeisen tarkka ympärillään vallitsevasta järjestyksestä, makasi poikkipuolin pöydällään, viruen omassa veressään… puukotettuna!
Pennithwaite! Neljäs murha — neljäs uhri! Entä — seuraava? Sillä vaikka kiinalaisen kolme toveria tai välikappaletta, joita he epäilemättä olivat, oli hyvässä tallessa salpojen ja lukkojen takana Portsmouthin vankilassa, oli hän itse vapaana. Ennenkuin edes luin koko kirjoitusta, tiesin tämän hänen työkseen. Sillaikaa kuin toiset kolme olivat pelättämällä ja pakottamalla koettaneet saada tietoonsa minun käyntini lady Renardsmeren asialla Pennithwaiten luona, oli hän oleskellut Lontoossa ja omin neuvoin etsinyt käsiinsä Pennithwaiten… ja siitä saivat sanomalehdet lisää tekstiä!
Vaivoin kykenin sen verran hallitsemaan hermojani, että saatoin pidellä sanomalehteä vakavasti edessäni. Minun pitikin luopua koko yrityksestä; se tutisi ja vapisi niin kovasti käsissäni, että rivit sekaantuivat keskenään: täytyi panna se eteeni pöydälle ja kumartua sen yli.