Paljoa ei siinä ollut luettavaa, ja minusta tuntui, ettei ollut sanaakaan, jota en olisi pystynyt ennakolta arvaamaan. Tämä vain:
"Uusi salaperäinen ja kammottava murha, joka nähtävästi kuului neljäntenä melkein pirullisella taituruudella suunniteltujen ja suoritettujen murhien sarjaan, saatiin ilmi eilen aamulla, kun herra Pennithwaite; tunnettu asianajaja, joka oli laajalti tekemisissä maanomistajaperheiden kanssa, tavattiin Lincoln's Inn Fieldsissä olevan toimistonsa yksityishuoneessa kuoliaaksi pistettynä. Yksityisseikat, mikäli poliisilaitos niitä tähän asti on päästänyt julkisuuteen, näyttävät pintapuolisesti katsoen melko yksinkertaisilta. Herra Pennithwaitella, joka oli vanhanpuoleinen, naimaton mies ja jolla oli yksityisasunto Sevenoaksissa, näyttää olleen makuuhuone toimistonsa yhteydessä, jota hän käytti, kun sattumoisin jäi yöksi kaupunkiin. Tiistai-iltana hän sanoi toimiston vahtimestarille aikovansa jäädä kaupunkiin yöksi ja käski panna makuuhuoneensa kuntoon. Konttoripäällikkö oli nähnyt hänet kello kuudelta, jolloin hän oli käskenyt tämän jättää eräitä papereita hänen kirjoituspulpetilleen, jotta hän saisi tutkia niitä myöhemmin illalla. Vahtimestari sanoo, että herra Pennithwaite oli konttoristien poistuttua lähtenyt kerhoonsa päivälliselle. Poliisi on todennut että hän söi siellä päivällisensä ja viipyi siellä kello kymmeneen.
Ne muutamat hänen kerhotoverinsa, joita asian johdosta on puhuteltu, sanovat hänen olleen hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella. Lincoln's Inn Fieldsin vahtimestari näki hänen tulevan kotiin puoli yhdentoista aikaan; hän sanoi vahtimestarille hyvää yötä ja meni yksityistoimistoonsa. Vahtimestari kuuli hänen lukitsevan oven. Makuuhuoneeseen, jota herra Pennithwaite näissä tilaisuuksissa käyttää, mennään yksityistoimistosta; muuta tietä ei sinne pääse.
Eilen aamulla, kun konttoristit tavalliseen aikaan kokoontuivat, kello yhdeksän ja kymmenen välillä, ei herra Pennithwaite vielä ollut tullut yksityishuoneistaan eikä avannut sinne vievän oven lukkoa. Puoli yhdeltätoista meni konttoripäällikkö, kuultuaan vahtimestarilta, että herra Pennithwaite varmasti oli huoneustossa, ja kun hän yhä uusittuihin kolkutuksiinsa ei ollut saanut vastausta, rakennuksen takapuolelle ja huomasi, että makuuhuoneen ikkuna oli hieman raollaan. Hän hankki itselleen pienet nuoratikkaat ja päästyään huoneeseen meni edelleen yksityistoimistoon. Siellä hän tapasi herra Pennithwaiten poikkipuolin kirjoituspöydällään, kuolleena ja verissään viruen. Hänet oli nähtävästi pistetty kuoliaaksi lukiessaan asiapapereitaan pöydän ääressä istuen; hänen edessään olevat paperit olivat aivan veriset; puoliksi poltettu sikaari oli pudonnut hänen kädestään matolle; pöydällä oleva lasi oli puolillaan wiskyä ja vettä: kaikesta näkyi, että hänet oli yllätetty ja äkkiarvaamatta isketty kuoliaaksi. Kun vilkaisi yltympäri tuon aika kookkaan huoneen, näki selvästi, mikä oli ollut murhaajan tarkoituksena. Pöydän kaikki laatikot oli aukaistu ja tyhjennetty; sisällys oli viskelty huiskin haiskin lattialle. Murhatun miehen taskut oli myöskin käännetty nurin hänen istuessaan; huoneessa olevasta kahdesta kaapista löytyivät toisen lukosta hänen avaimensa riippumassa; kaappien sisällykset olivat sekamelskana niiden edustalla. Yksityishuoneessa oli useita arkkuja ja lipastoja; kaikki ne oli järjestelmällisesti tutkittu.
Oliko murhamiehen onnistunut löytää etsimänsä, mikä se sitten lieneekin ollut, ei ole tietenkään tiedossa, mutta hän oli nähtävästi päässyt yksityishuoneeseen sillä aikaa kuin herra Pennithwaite oli kerhossaan, ja hän surmasi uhrinsa kohta tämän palattua ja sitten kulutti suurimman osan yötä — ainakin keskiosan — tuohon hurjaan hakuhommaan. Eikä tarvitse kovinkaan epäillä sitä, että tämä murhaaja on kuulunut noiden kolmen miehen Hollimentin, Quartervaynen ja Neamoren murhaajiin ja että murhan on tehnyt erään ovelan salaperäisesti työskentelevän koplan jäsen. Ainoa tyydyttävä piirre asiain nykyisessä tilassa on se, että poliisien uskon mukaan jo kolme tämän koplan jäsentä on vangittuna, ja heidän vakaumuksensa on, että on helppo todistaa heidän sekaantuneen näihin murhiin. Kuitenkin, mitä herra Pennithwaiten murhaan tulee, ei tätä kirjoittaessamme vielä ole olemassa kaukaisinta aavistustakaan siitä, ketkä murhaajat ovat ja missä he oleskelevat. Surettavin piirre jutussa on se helppous, millä hän sai suoritetuksi pirullisen tekonsa ja pääsi pakenemaan rikospaikalta."
Peyton astui huoneeseeni juuri kun olin lukemassa tämän selostuksen viime lauseita. Osoitin sanaa sanomatta otsikkoa ja sitä seuraavaa palstaa; sanaa sanomatta hän kumartui olkani yli ja luki itsekseen koko jutun, samalla kuin minä luin toistamiseen osan siitä. Ja kun olimme lukeneet, nousimme pystyyn ja katsoimme toinen toistamme.
"Kiinalainen!" sanoi hän hiljaa. "Hänen työtään! Enkö sitä sanonut?
Niin kauan kuin hän on vapaana tulee tapahtumaan murhia!"
"Niin kuin minä en sitä tietäisi!" sanoin minä.? "Ja — kuka on seuraava?"
Hän nyökäytti päätään ja istahtaen tuolille rupesi piippuaan täyttämään.
"Tämäkö vanha lakimies nyt?" kysyi hän. "Hänkö oli lady Renardsmeren asianajaja?"