"Juttu jatkuu", huomautti hän lakoonisesti. "Holliment! Siinä ensimmäinen. Quartervayne! Siinä toinen. Neamore! Siinä kolmas! Pennithwaite! Siinä neljäs. Viides on tietenkin — heh?"
"Jumalan tähden, hyvä mies, kuka sitten?" huudahdin. "Tämähän on aivan…"
"Kirottua!" myönsi hän. "Kirottuapa hyvinkin! Mutta… ei voi välttää.
Seuraava on tietenkin lady Renardsmere."
En sanonut mitään. Istuin vain ja tuijotin häneen. Näin mielikuvituksissani vanhan, omituisen työnantajani — puutarhassaan maata kaivamassa. Lady Renardsmere…
"Lady Renardsmere!" toisti hän. "Siitä ei ole epäilystä! Hänellä se esine on! Tai jos se ei ole varsin hänen hallussaan, niin ainakin hän tietää sen olinpaikan. Kuulkaapa nyt, mitä sanon, ja tarkatkaa, onko siinä mitään virhettä! Holliment ja Quartervayne epäilemättä ryöstivät Chuh Siniltä saman esineen, jonka hän oli herra Chengiltä ryöstänyt; Holliment, Quartervayne ja Neamore möivät saman esineen lady Renardsmerelle kymmenestätuhannesta punnasta; Chuh Sin ja hänen koplansa murhasivat Hollimentin, Quartervaynen, Neamoren ja Pennithwaiten yrittäessään saada sen haltuunsa. Mutta… niin totta kuin että tässä nyt istumme, tuo kiinalainen tietää tähän mennessä, että jos on maailmassa elävää olentoa, joka tietää tuon esineen — olihan mikä oli — olinpaikan, niin lady Renardsmere on se olento! Ja… hänen kimppuunsa kiinalainen nyt käy! Ehkei kuitenkaan murhaten, tällä kertaa."
"Sitten hänen täytyy poistua Englannista", sanoin minä. "Lady
Renardsmere on mantereella."
"Mistä sen tiedätte?" virkkoi hän. "Ehkäpä ei olekaan. Päättäen kaikesta siitä, Cranage, mitä olette minulle kertonut, minusta tuntuu, että tämä vanha rouva pelaa hyvää puijauspeliä! Minä en vain käsitä — mihin hän pyrkii? Mikä on esine, jonka hän on saanut haltuunsa? — jonka omistamiseksi on murhattu oikealle ja vasemmalle? Mikä se oikein on? Tehän sanoitte hänen olevan monen miljoonan omistajan! — no niin, eikö hän siis pysty ostamaan kaikkea, mitä mielensä tekee? Mikä on tuo esine?"
"Oma mielipiteeni on, että se on joku äärettömän hieno kivi — suunnattoman arvokas timantti tai muuta sen tapaista", vastasin. "Sanoinhan teille, että hän on vallan hullaantunut sellaisten esineitten omistamiseen eikä haikaile mitään pyrkiessään saavuttamaan, mitä mielensä tekee. Olen kuullut kummallisia asioita kerrottavan hänestä siinä suhteessa — tänne tuloni jälkeen. Mutta tässä asiassa — miksi kaikki tämä salamyhkäisyys? Sillä lyönpä vetoa miten paljosta hyvänsä, että hän ostaessaan tuon esineen Neamorelta uskoi kaupan täysin lailliseksi — tarkoitan, että hän ei tiennyt tuota esinettä varastetuksi."
"Milloin hän sen sellaiseksi tiesi?" kysyi hän.
"Silloin luullakseni kun neiti Hepple ja minä keskustelimme hänen kanssaan ja kun ne kaksi etsivää saapuivat tänne ja hän heidän käsistään livisti", vastasin. "Silloin hän lähti matkoihinsa."