Äkkiä tuli muuan pihalla vahdissa olevia salapoliiseja sisään.
"Tuolla ulkona on eräs mies — kovasti vaatteissa — joka väittää teidän tuntevan hänet, herra Cranage", sanoi hän. "Tulisitteko ulos silmäilemään häntä?"
Hän otti käteensä siinä vieressä olevan valmiiksi sytytetyn lyhdyn, ja minä lähdin hänen kanssaan ulos pihalle.
Siellä seisoi moniin vaatteisiin ja peitteisiin kiedottu olento toisen salapoliisin vartioimana. Oli tarpeetonta antaa valon langeta hänen kasvoilleen, sillä minut nähdessään hän ryhtyi puhumaan.
"Hyvää iltaa, sir", lausui tuttu ääni. "Minä täällä olen, herra Cranage
— Joycey!"
"Joycey!" huudahdin minä. "Hyväinen aika, mikä teidät tänne tuo tähän aikaan? Onko lady Renardsmere —"
Hän keskeytti minut kääntyen ympäri ja osoittaen nummea pitkin noin puolen kilometrin päässä kulkevaa valtatietä. Siellä näin minä erään auton voimakkaat merkkilyhdyt.
"Minä tulin tänne tuossa, sir", sanoi hän. "Ja minä palaan sillä muutaman hetken kuluttua, niin pian kuin olen tehtäväni täällä suorittanut. Hänen armonsa määräyksiä, sir. Minun on silmäiltävä — vain silmäiltävä — tuota tammaa, sir."
"Sepä jotakin!" sanoin minä. "Mitä, nähdäksennekö, onko se hengissä?"
"Minun on vain yksinkertaisesti määrä katsoa onko se siellä", vastasi hän. "Kerroin sen jo näille kahdelle miehelle, ennen kuin teidät haettiin ulos."