Peggie katsahti ympärilleen satuloimisaitauksessa. Siellä oli muitakin hevosia — Jack Cade, Hedgesparrow, Flotsam, Roneo ja puolisen tusinaa muita vähäpätöisempiä. Ihmiset seisoskelivat niiden ympärillä ryhminä ja joukkueina arvioiden, arvostellen…
"Ei täällä näy yhtään hevosta, joka voisi sen voittaa", sanoi Peggie rauhallisesti. "Ei ole milloinkaan ollut olemassa Derby-kilpailijaa, jolla olisi suuremmat voittomahdollisuudet, kapteeni Marsham. Minä uskaltaisin viimeisen roponi siitä!"
Peggie kääntyi hänestä minuun ja Peytoniin ja veti neiti Hepplen mukaansa.
"Lähdetään kaiteiden ääreen, niin lähelle päätepylvästä kuin suinkin", sanoi hän. "En halua nähdä tätä sen enempää — tahdon vain nähdä sen voittavan. Ja sitten — minä lähden!"
Peyton otti häneltä neiti Hepplen ja lähti edeltä astumaan, ja minä seurasin Peggien rinnalla. Äkkiä hän väkijoukon läpi työntyessämme pujotti kätensä minun käsikoukkuuni ja kuiskasi.
"Jim", sanoi hän, "minä olen mennyttä. Kaikki on nyt lopussa. Tämän
jälkeen jätän valmentamisen — en enää ikänä valmenna muuta hevosta.
Saan kumminkin, kuten vanha kapteeni Marsham sanoi, kunnian Välkehtivän
Rubiinin menestyksestä. Jos — jos se voittaa!"
"Olethan varma sen voitosta, Peggie", sanoin minä. "Tiedäthän olevasi. Niin on jokainen! Hyväinen aika, eihän siitä nyt voi rahaa saada muuten kuin —"
"Tiedän — tiedän!" vastasi hän sukkelaan. "Mutta olen raskaalla mielellä — minulla on jonkinlainen outo, synkkä aavistus siitä, että jotakin tapahtuu."
"Hermostusta!" sanoin. "Sinä olet vielä kiihdyksissäsi eilisen illan ja tämän aamun tapahtumista — eikä kummakaan. Mutta —"
"Tuo inhoittava esine sen kaulassa!" keskeytti hän. "Jim! — ajattelepa — ajattelepa, että kiinalainen olisi täällä ja — ja näkisi birmalaisen rubiinin?"