"Kuuluu kyllä!" sanoin minä. "Hyvin ylpeä hetki - sen omistajalle."
"Tehneekö lady Renardsmere niin?" kysyi hän.
"Varmastikin, mikäli minä lady Renardsmereä tunnen", vastasin minä.
"Sen halukkaampi ei ole kukaan — ei hullu eikä viisas!"
Hän vilkaisi minuun ja veti minut vähän syrjemmälle.
"Siitä tulee vaarallinen hetki!" sanoi hän. "Hevosen ja sen omistajan ympärillä arvattavasti tyrkitään ja tungeksitaan. Siinä tarjoutuu kiinalaiselle otollinen tilaisuus!"
"Luuletteko hänen olevan täällä, Peyton?" sanoin minä.
"Varmasti!" vakuutti hän lujasti. "Täällä hän jossakin on. Ja jos hän näkee tuon rubiinin — niin silloin tapahtuu jotakin. Hän koettaa saada sitä käsiinsä — keinolla millä hyvänsä."
"Tehköön mitä hyvänsä — kun kilpailut ovat ohi", sanoin minä. "Mutta en käsitä, miten hän voi päästä mihinkään tai kehenkään käsiksi sitä ennen."
"Silloin se tapahtuu kuin sanoin", selitti Peyton. "Eikä minun mielestäni ole tarpeellista varoittaa lady Renardsmereä. Mutta — hei, tuoltahan hevoset jo tulevatkin!"
Hevoset tulivat esille ohjelmaan merkityssä järjestyksessä — minua eivät niistä erikoisesti huvittaneet muut kuin Jack Cade, isokasvuinen kauniinruskea varsa, ja Hedgesparrow, jonkun verran hentorakenteinen, siro, kastanjanruskea tamma. Eikä huvittanut muitakaan — kaikki katselivat ja tarkkailivat vain Välkehtivää Rubiinia, joka ilmestyi kokonaisuudessaan näkyviin kulkueen keskikohdalla ja jota radan vastaisella puolella oleva yleisö riemuhuudoin tervehti.