Se näytti yhtä siivokäytöksiseltä kuin oli hyvin kasvatettukin, ja hyväksyvä murina kaikui joka puolelta ympäriltämme. Mutta viereltäni puhui samassa teräväkatseinen mies — äänekkäästi.
"Mikä kirkkaanvihreä juova tamman kaulassa on ja mikä kimalteleva esine siihen on kiinnitetty?" huudahti hän. "Mitä peijakkaan peliä se semmoinen on?"
Muuan toinen mies kääntyi puolittain puhujaan ja katsoi häneen rauhallisesti ja merkitsevästi.
"Taikakalu!" sanoi hän lakoonisesti. "Ettekö ole milloinkaan kuullut puhuttavan vanhan lady Renardsmeren taikauskoisesta jalokivi-himosta? Tuo nähtävästi on hänen tapansa hankkia onnea!"
"Hankkia pikemminkin huonoa onnea!" selitti toinen jurosti. "Eikö olekin koristanut hevostaan kuin toiset hullut autonsa! Tuommoisella kirotulla taikakalulla — naurettavaa! En ole nähnyt englantilaisella kilpa-ajohevosella sellaista esinettä minun aikanani — ja se onkin melko pitkä aika, totta vie!"
"Luullakseni ei se tee mitään eroa puoleen eikä toiseen", sanoi toinen puhuja rauhallisesti. "Lady Renardsmere on niin tuiki varma voitostansa kuin olla voipi — vedonlyönnissä tahdotaan nyt seitsemän kahta vastaan."
Juhlallinen saatto teki kierroksensa ja hevonen toisensa jälkeen astui lähtöportille. Me näimme jockeytten lakkien liikkuvan kuin värillisten lasipalasten kaleidoskoopissa. Peyton, joka oli päätään pitempi minua, kysyi minulta erästä asiaa.
"Miten minä tuon pikku neitosemme tunnen, kun se tulee kiertäen rataa pitkin?" kysyi hän. "Tämän kiikarinkin avulla on vähän vaikea saada selvää mikä mikin on."
"Katsokaa, missä kirkkaanvihreä lakki näkyy", sanoin minä. "Lady Renardsmeren värit ovat kirkkaanvihreä lakki ja takki sekä oranssin värinen nauha oikealta olkapäältä vasemmalle lanteelle. Tarkatkaa lakkia! Ei ole nähdäkseni muuta heleänväristä lakkia. Pitäkää silmällä —"
"Ne ovat lähteneet liikkeelle!"