"Ei mikään suora tie", vastasi hän, "mutta vähän matkan päässä tästä, missä seisomme — juuri tuon suuren keltatappuraviidakon takana kulkee tie. Kuka teitä kuljetti?"
"Hm!" sanoin minä. "Sitä itsekin ihmettelen! En ole asiasta varma. Luulin — mutta ei kannata aprikoida. Nukuttamisen vaikutti tietenkin viimeinen ryyppy."
"Olitteko — juovuksissa?" kysyi hän äkkiä suorasukaisesti.
"Juovuksissako? En ollut!" vastasin nauraen. "Jos tietäisitte —"
Mutta siihen paikkaan minä pysähdyin. Tarvitsin nenäliinaa ja olin pistänyt käteni povitaskuuni ottaakseni sen esiin. Sielläpä oli muutakin kuin nenäliina. Rahaa! Sormeni koskettivat jotakin kovaa, metallimaista.
"Hyvä Jumala!" sanoin minä. "Mitä ihmettä tämä on?"
Aloin lappaa niitä taskusta, syytäen kädestä toiseen — puntia! — loputtomasti: viimein oli minulla koura täynnä, aivan kukkuroillaan. Niihin aikoihin ei punnan näkeminen yleensä ketään ihmetyttänyt; siitä huolimatta tyttö huudahti hämmästyksestä.
"Niin!" sanoin minä. "Olenpa totisesti itsekin ihmeissäni. Mutta — heipä hei, täällä on vielä jotakin!"
Taskun pohjassa oli paperi, jotenkuten mykerrettynä. Vedin sen esiin ja koetin parhaani mukaan aukaista sitä. Vain kolme lyijykynällä töherrettyä sanaa siinä oli:
Pitäkää kielenne kurissa!