Tiesin, että tytön teki mieli nähdä tuota paperia. Enkä minä aikonut sitä näyttää hänelle. Pistin sen takaisin, pistin rahatkin taskuuni ja ponnistin kaiken ajatusvoimani. Sitten minä katsoin häneen.
"Olen hyvin pahoillani, että minut on löydetty teidän yksityiseltä alueeltanne", sanoin niin kohteliaasti kuin suinkin, "ja olen kiitollinen teille konjakista ja — ja osanotostanne. Totta puhuen, olin sattumalta sekaantunut mitä harvinaisimpaan seikkailuun viime yönä Portsmouthissa. Se mies, joka oli ollut osatoverinani, lupasi ajaa minut Lontooseen ja antoi minulle väkevän ryypyn juuri ennen lähtöä. Hän on selvästikin antanut minulle unijuomaa ja tänne tultuaan jättänyt minut siihen, mistä minut löysitte. Nyt minä lähden. Mutta olen vielä vähän sekaisin ja heikkona — voitteko sanoa minulle jotakuta majataloa tai mökkiä, mihin voisin mennä hetkeksi levähtämään?"
Hän oli kuunnellut kaikkea tätä hyvin hartaasti, tarkastaen minua läheltä, ja nyt hän sanaa sanomatta veti hopeapillin taskustaan ja puhalsi siihen kimakasti. Mies, jonka olin nähnyt istuvan liikkumatta hevosen selässä vähän matkan päässä, kääntyi nopeasti tämän äänen kuullessaan ja tuli nelistäen luo. Hän oli perikuvallista hevosmiehen lajia, rohkeakasvoinen, teräväsilmäinen, ja lähestyessään hän tarkasteli minua kysyvästi.
"Bradgett!" sanoi tyttö. "Lähden alas kartanoon. Pidäpä kaikesta huolta — en tule enää tänä aamuna tänne." Mies kosketti lakkiaan tallirengin tapaan ja poistui yhtä äänettömänä kuin oli tullutkin, ja tyttö kääntyi minuun. "Tulkaa mukaan minun talooni", hän sanoi. "Annan teille vähän aamiaista. Pitäkää kiinni oriin satulasta, niin teidän on helpompi kävellä."
Siitä olin varsin iloinen, sillä tällä haavaa tunsin oloni oudommaksi kuin tuntoihin tullessani.
"Te olette kovin hyvä aivan oudolle — joka on tavattu omituisissa olosuhteissa", sanoin minä, kun hän johdatti minua mäenrinnettä alas. "Saisinko tietää, kenelle olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa?"
Hän katseli minua omituisesti, hymykuoppien alkaessa ilmestyä hänen poskilleen.
"Sanoitte, muistaakseni, ettette ole milloinkaan nähnyt kilpa-ajoja", hän huomautti.
"En milloinkaan", vastasin minä. "En tiedä kilpa-ajoista mitään — en kerrassaan mitään."
"Ette kai", vastasi hän naurahtaen. "Muussa tapauksessa olisitte tuntenut minut. Olen neiti Margaret Manson, valmentaja. Ettekö ole kuullut puhuttavan suuresta Kit Mansonista, joka valmensi viisi Derby- ja kuusi Sr. Leger-ajojen voittajaa? Hän oli isäni, ja hänen kuoltuaan perin minä hänen ammattinsa. Ja syynä siihen, että niin tiukasti tahdoin tietää, miten olitte tänne tullut ja mitä olitte tekemässä, oli se, että olen saanut Derby-ehdokkaan vaimennettavakseni, enkä kärsi mitään vieraita ihmisiä ympärilläni kurkkimassa ja nuuskimassa, ymmärrättekös? Luulin teitä vakoilijaksi."