"Tähän ei ole merkitty mitään yksityiskohtia", sanoin minä ikään kuin ohimennen ja niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin, samalla katsoen häntä tarkasti. "Siinä ei ole muuta kuin nimi ja määrä."
Melkeinpä ainoan kerran, muistaakseni, koko yhdessäoloaikanamme näytti lady Renardsmere joutuvan hämilleen.
"Hm — no niin, olkoon tällä kertaa, Cranage", sanoi hän melkein kuin anteeksi pyytäen. "Se — se on vain minun yksityinen, pieni liikeasiani."
"Kiinnitin vain huomionne siihen", sanoin minä, "koska teillä on tarkkana sääntönä merkitä tällaiset yksityiskohdat kantoihin".
"Tiedän — tiedän!" vastasi hän nopeasti. "Aivan oikein muistuttaa siitä — sellainen tapa minulla on. Mutta tässä tapauksessa — yksityisasiassa, kuten sanoin. Tietysti minä tiedän, mistä maksuosoitus suoritettiin! Hyvä on, Cranage — te olitte aivan oikeassa kiinnittäessänne huomioni siihen."
En siis saanut mitään tietää enkä ollut entistä viisaampi siitä, miksi hän oli maksanut herra Percy Neamorelle niin suuren summan. Ehkä, mietin minä, se oli vedonlyöntiasia. Tiesin, että lady Renardsmerelle silloin tällöin pälkähti päähän uskaltaa rahaa ei ainoastaan omista hevosistaan, vaan myöskin muitten omistajien; tiesin myöskin, että hän löi suunnattomia vetoja siitä, että Välkehtivä Rubiini voittaisi Derbyn. Ehkä oli tämä kymmenentuhatta puntaa summa, joka oli annettu Neamoren haltuun levitettäväksi eri vedonlyönti-asiamiesten kesken. Yksi seikka ainakin oli varma — se oli maksettu, ja lady Renardsmere ja Neamore olivat ainoat, jotka tiesivät miksi. Ainakin näytti asiassa olevan jotakin salaperäistä — Neamoren saapuminen oli salaperäinen — hänen menonsa kaupunkiin lady Renardsmeren kanssa oli salaperäinen; sekin oli omituista, ettei lady Renardsmere voinut tai tahtonut täyttää tuon maksuosoituksen kantaa.
Mutta vielä enemmän salaperäistä ilmeni. Minulla oli tapana syödä aamiaista omassa arkihuoneessani; juuri kun olin sinä päivänä lopettanut ja olin pujahtamassa nojatuoliin piippuineni ja sanomalehtineni, lähetti lady Renardsmere hakemaan minua. Tapasin hänet toimistossaan, ja kirjoituspöydällä hänen edessään oli pieni käärö, sievästi käärittynä vankkaan kirjepaperiin ja kovasti sinetöitynä. Sen vieressä oli kirje, varustettu nimellä ja osoitteella, jotka lady Renardsmeren suurella, epäsäännöllisellä käsialalla kirjoitettuina täyttivät kirjekuoren koko etusivun.
"Cranage", sanoi hän. "Olettehan syönyt aamiaista? Pyydän teitä toimittamaan jotakin puolestani. Näette tämän kirjeen ja tämän pienen mytyn. Tahtoisin teidän itse vievän nämä asianajajalleni, herra Pennithwaitelle Lincoln's Inn Fieldsiin."
"Tänään iltapäivälläkö?" kysyin.
"Nyt heti!" vastasi hän. "Saatte Rolls-Roycen. Walker on syönyt päivällistä, ja hän ajaa teidät kaupunkiin puoli viideksi. Pennithwaite ei milloinkaan lähde toimistostaan ennen viittä — te tapaatte hänet helposti. Mutta, Cranage —" tässä hän pysähtyi ja levottomuutensa ylenpalttisuudessa, kuten saatoin nähdä, laski kätensä käsivarrelleni siinä seisoessani hänen vieressänsä — "Cranage, luvatkaa, ettette pysäytä autoa ettekä lähde siitä pois missään — ette missään paikassa ensinkään, koko matkan varrella!"