"Varmastikaan en, lady Renardsmere!" vastasin minä. "Miksi sitä pysäyttäisin?"
"No, enpä tiedä!" sanoi hän. "Nuoret miehet luullakseni pysähtyvät, saadakseen lasillisen tai jotakin sentapaista. Mutta ettehän te tee sitä, Cranage, ettehän? Te ajatte suoraan minun oveltani Pennithwaiten ovelle — te otatte tämän käärön minun kädestäni ja tämän kirjeen ettekä ajattele mitään muuta, kunnes olette ne jättänyt hänen käsiinsä?"
"Tietysti, lady Renardsmere!" vakuuttelin minä. "Teen ihan niin kuin käskette. Antakaa määräyksenne Walkerille, että hän ajaa suoraan täältä, pysähtymättä, Lincoln's Inn Fieldsiin."
"Sen teen", sanoi hän. "No niin — hän on siis valmis kymmenessä minuutissa. Kiitos, Cranage. Ja — mihin aiotte panna nämä?"
Minä näytin hänelle. Pistin käärön — pienen neliönmuotoisen, kolmituumaisen esineen — housuntaskuuni; kirjeen povitaskuun.
"En edes itse aio niihin koskea, kunnes annan ne herra Pennithwaitelle", sanoin minä. "Luottakaa siihen, että ne ovat niin hyvässä turvassa kuin olla saattaa."
"Kunnon poika!" sanoi hän iloisemmin. "Tunsin, että voin luottaa teihin. No niin, kun olette tavannut Pennithwaiten, olette vapaa. Syökää päivällinen jossakin — hyvä päivällinen — sopikaa Walkerin kanssa kotiinpaluusta — tehkää mitä hyvänsä, kun vain olette toimittanut perille käärön ja kirjeen. Kas tässä — maksakaa tällä päivällisenne, nuori mies!"
Ennenkuin ehdin vastustaa tai estää häntä, oli hän pistänyt viiden punnan setelin käteeni ja lähtenyt huoneesta. Menin valmistautumaan matkaa varten; kun tulin alas taasen, oli hän eteishuoneen ovella, antaen Walkerille täsmällisiä ohjeita.
"Ja sen jälkeen saatte määräyksenne kotiinpaluusta herra Cranagelta", lopetti hän. "Tällä hetkellä pidätte vain mielessänne — suoraan perille, pysähtymättä."
Astuin autoon, ja me lähdimme liikkeelle, lady Renardsmeren luodessa minuun puoleksi varoittavan, puoleksi kehoittavan katseen, kun nostin hänelle hattuani. Ymmärsin hänen tarkoituksensa: se oli muistutus siitä, mitä hän oli sanonut minulle huoneessansa. Ja kun me jätimme kylän ja ajoimme Lontoon ja Portsmouthin välistä maantietä kohden, jolle oli yhdeksän kilometriä matkaa poikkimaitse, ihmettelin, miksi hän oli niin huolissaan siitä, ettei matkallani Renardsmere Housen ja Lincoln's Inn Fieldsin välillä tapahtuisi mitään keskeytystä. Maantierosvojen ajat olivat olleet ja menneet. Mutta mitä minä olin viemässä herra Pennithwaitelle? Nähtävästi jotakin hyvin kallisarvoista tai tärkeätä, pienuudestaan huolimatta. Pelkäsikö hän, että minut pysäytettäisiin — kirkkaalla päivällä, kauniina kevätiltapäivänä? Ajatus tuntui naurettavalta — ja kuitenkin oli hänen pelkonsa ollut todellista kylläkin; niin todellista, että se vaikutti minuun itseenikin jossakin määrässä, ja ainoa huoleni oli päästä kaupunkiin ja saada asiani toimitetuksi niin pian kuin suinkin. Mitä Walkerin osuuteen asiassa tulee, ei minulla ollut mitään valittamista — poiketen Lontoon tielle Petersfieldin kohdalla hän ajaa porhalsi tuota kuuluisaa valtatietä pitkin oikealla ennätysvauhdilla ja vihdoin hän kääntyi Kingswaylta Lincoln's Inn Fieldsiin, täsmälleen kahtakymmentäviittä vailla viisi.