"Vain kerran pari — vähän matkan päästä", hän vastasi. "Kadulla —
Hollimentin seurassa."
"Voisitteko sanoa, oliko hänessä jotakin muodotonta?" kysyin minä.
"Arpi — erään haavan jälki — tai jotakin sentapaista?"
"En voi sanoa", hän vastasi. "En ollut milloinkaan kyllin lähellä.
Hän oli siististi puettu mies — eurooppalaiset vaatteet, nähkääs —
paremmin puettu kuin useimmat Hollimentin vieraat siinä yömajassa.
Mutta — kinu!"
"Entä sitten?" jatkoin minä. "Mikä oli hänen nimensä?"
"Sanoi nimekseen Chuh Sin", hän vastasi. "Chuh Sin! Kertoi Hollimentille tulleensa tänne tutkimaan elämää suuressa brittiläisessä merisatamassa. Mutta miten ollakaan, tuli hän sairaaksi, ja heidän oli kutsuttava lääkäri. Lääkäri luuli tuon miekkosen taudin kehittyvän isoksirokoksi ja ajoi hänet siinä tulisessa paikassa sairaalaan. No niin, mies oli majaillut Hollimentin luona neljä tai viisi viikkoa eikä ollut maksanut Hollimentille pennyäkään! — sanoi aina vain odottavansa joitakin rahalähetyksiä. Ja kun lääkäri kertoi Hollimentille, että hän luuli siitä koituvan vaikean tapauksen ja että mies luultavasti kuolisi, teki Holliment kirotun tyhmän työn. Hän möi tuon miekkosen tavarat — kirjat, jotkut työkalut ja muuta — hänen velkansa suoritukseksi. Ja silloin, äkkiarvaamatta, tuo kaveri ilmestyikin! Koko isorokkojuttu oli ollut tyhjää hälytystä; hän oli aivan terve, ja sairaalan väki toimitti hänet pois. Kuulin asiasta eräältä henkilökuntaan kuuluvalta varhain eräänä aamuna — että nimittäin tämä kiinalainen oli laskettu sairaalasta — ja minä sain kiireen livistää. Uskokaa pois! Silloin minä juuri kohtasin teidät."
Käännyin ja katsoin häntä pitkään ja vakavasti.
"Kerrotteko te minulle tosissanne, herra Quartervayne, että te pakenitte ilmeisen pakokauhun vallassa vain sen vuoksi, että kiinalainen oli laskettu sairaalasta?" kysyin. "Menkää nyt — en ole toki sellainen houkka, että sitä uskoisin! Enemmän tämän asian takana on!"
"Te ette tunne noita kavereita, nuori mies", väitti hän. "Minä tiesin, että tuo kinu, saadessaan selville, että Holliment oli myynyt hänen tavaransa, kostaisi hänelle samoin kuin jokaiselle, joka oli joissakin suhteissa häneen. Ja hän tiesi, että minä olin Hollimentin liikekumppani."
"Riippuu siitä, mitä noiden tavarain joukossa oli, herra Quartervayne", huomautin minä ivallisesti. "Te ainakin tiedätte! Mutta jatkakaa."
"Ei ole sen enempää kertomista", hän sanoi. "Minä livistin — siksi päiväksi ainakin. Lähetin tuon kirjelipun Hollimentille teidän välityksellänne. Lopun tunnette. Kinu lähti hakemaan Hollimentia — niinkuin tiedätte. Tiedätte myös, mitä sitten tapahtui."