Muutaman hetken olin vastaamatta. Koetin mielessäni selvitellä asioita tavalla tai toisella. Ja minulle alkoi valjeta. Holliment oli tutkiessaan kiinalaisen vaatteita löytänyt jotakin arvokasta — ehkä hyvinkin kallisarvoista. Hän oli näyttänyt sitä, mitä se sitten olikaan, uskotulleen Quartervaynelle, ja he olivat sen anastaneet ja myöneet. Mihinkään muuhun johtopäätökseen ei voinut tulla. Mutta turhaa oli Quartervaynen ristikuulustelu — vain parista minua henkilöllisesti koskevasta asiasta halusin selvyyttä. Ja muistelin mielessäni, ennenkuin annoin keskustelullemme tämän käänteen, ettei Quartervayne luultavastikaan tiennyt mitään suhteistani lady Renardsmereen.
"Niin, minä tiedän mitä tapahtui tuossa Hollimentin kaupassa, herra Quartervayne", sanoin. "Kukapa paremmin tietäisi. Mutta nyt tahtoisin tehdä teille pari kolme kysymystä. Holliment vei minut Portsmouthista sinä yönä autossa, joka oli hänen omansa — lähdimme eräältä hänen asuntoaan lähellä olevalta pihalta. Nyt haluaisin tietää — olitteko te hänen mukanaan?"
"Vai niin, nuori mies, jos siitä on kysymys", sanoi hän, äänessä jotakin teennäistä myöntyväisyyttä, "olin kyllä! En lähtiessä — hän otti minut mukaan vähän matkan päästä, Coshamin puolelta — kaupungin loppupäässä."
"Minä kai olin nukuksissa?" sanoin. "Sikeässä unessa auton sisällä."
"No niin, asian laita oli niin, että teidät oli nukutettu", vastasi hän kylmästi. "Muistatte kai, että hän antoi teille juomaa — kylmää vastaan — juuri ennen lähtöä? No niin, — siihen oli sekoitettu jotakin, ymmärrättehän? Aivan vaaratonta kuitenkin — teille ei koitunut siitä mitään vahinkoa."
"Ja yhdessä te laskitte minut Chilvertonin nummelle, eikö niin?" sanoin.
"Valmentaja Mansonin maatilasta vähän ylöspäin", hän vastasi. "Niinpä niin, minä tunsin vanhan Mansonin varsin hyvin! Paikka on nyt hänen tyttärensä hoidossa — perhanan nokkela tyttö muuten ja viisas! Niin, me laskimme teidät sinne alas hyvin mukavasti — sata puntaa taskussanne ja kirjelappunen. Jonkinlaista hyvitystä — ja sata puntaa on sata puntaa, nuori mies! Tuli hyvään tarpeeseen luulemma — olitte kuitti minut kohdatessanne."
"Vain satunnaisesti, herra Quartervayne, satunnaisesti!" sanoin minä. "Vain sillä hetkellä. Mutta miksi ajoitte auton vanhan liitukaivoksen reunan yli?"
"Tuo kirottu laitos meni rikki — auttamattomasti!" hän vastasi. "Holliment ei saanut sitä käyntiin, ei vain, ja niin me otimme pois numerolevyn ja kaikki muut sentapaiset ja piilotimme ne kanervikkoon — siellä ne ovat vieläkin, jos vain löydätte oikean paikan. Sitten hän ja minä työnsimme tuon vanhan arkin ruohikon ja sitten liitukaivoksen reunan yli ja annoimme sen mennä murskaksi; me emme halunneet jättää mitään jälkiä, nähkääs."
"Ja sen jälkeen kävelitte seudun halki varhain aamulla, arvelen minä, ja astuitte junaan jollakin asemalla matkan varrella", sanoin.