Vielä kerran minun oli pakko hyvin vastahakoisesti seurata Jifferdeneä ruumishuoneeseen. Se oli aivan lähellä ja, jos mahdollista, vielä kolkompi ja kurjempi kuin se, jossa olin nähnyt Hollimentin ruumiin. Ja samassa huomasinkin jo katselevani Quartervaynea.
"Kyllä!" mutisin. "Niin kyllä! Tuo on — Quartervayne! Ja lähdetään nyt pois täältä!"
Menimme ulos. Jifferdene tarttui käteeni ja puristi sitä.
"Älkää olko millännekään, nuori mies!" sanoi hän melkein ystävällisesti. "Nyt se on ohi — ja mentävä sinne oli, kuten tiedätte. Olin oikeassa, näettehän. No niin — se oli toinen!"
"Miten — miten se tapahtui?" kysyin minä. "Ette ole maininnut."
"Puukotettiin! — kuten toinenkin", sanoi hän päätään pudistaen. "Puukotettiin, mutta tällä kertaa neljän seinän sisällä. Tulkaa — lähdemme hotelliin, jossa se tapahtui."
Mies, joka oli seurannut meitä paikalliselta poliisiasemalta, johti meidät parin vielä viheliäisemmän kadun kautta rauhalliselle kujalle, jonka alemmassa päässä näin korkean muurin ja sen takana laivojen ja höyryjen mastoja ja savutorvia.
"St. Katherine-telakka!" mutisi Jifferdene, nähdessään minun katsovan siihen suuntaan. "Nähtävästi hän aikoi lähteä meritse täältä. Mutta sanoivat hänen puhuneen Batavian linjasta — sen laivat lähtevät lähempää Lontoon-siltaa. Sinne ei kuitenkaan ole monen minuutin matkaa reippaasti astellen. Ja täällä hän ainakin loppunsa kohtasi."
Hän viittasi kädellään, ja minä näin, että olimme saapuneet murhapaikalle; kehno ränstynyt rakennus, kehnon ränstyneen kadun varrella. Kaksi tai kolme vanhaa, harmaata tiilitaloa oli liitetty yhteen: ensi kerroksen ikkunain tasalla kulki pitkä kapea puukilpi — sinisellä pohjalla näkyi kulunein kultakirjaimin: Kellermanin Yksityis-Hotelli. Yhteen noista synkistä ikkunoista oli kiinnitetty ilmoitus: Kahvila; toiseen: Majatalo. Minusta tuntui käsittämättömältä, miten kumpikaan saattoi kävijöitä houkutella; jo pelkkä likaisten kaihtimien ja ikkunaverhojen näkeminen riitti.
Astuimme sisään. Likaisessa eteissalissa, jossa ilma tuoksui pilaantuneelta rimalta, keitetyltä teeltä, lampaankyljykseltä ja vihanneksilta, tuli meitä vastaanottamaan eräs mies — lihava, likainen mies, paitahihasillaan, jonka päätunnusmerkkinä tällä hetkellä oli hermostunut levottomuus. Hän kumarsi melkein alistuvan kohteliaasti molemmille salapoliiseille ja minulle ja kiiruhti aukaisemaan ovea huoneeseen, joka nähtävästi oli hänen oma yksityinen vierashuoneensa. Siellä istui ompeluksineen hyvin lihava nainen, joka meidän ilmestyessämme tuli yhtä hermostuneeksi ja kiihtyneeksi kuin mieskin. Hän rupesi hommailemaan tuoleja meille, sillä välin kun mies seisoi mykkänä tarkastaen meitä: näin selvästikin, että hän oli aivan suunniltaan. Mutta Jifferdene, saatuaan seuralaiseltaan tietää, että tämä oli herra Kellerman, saattoi hänet keveämmälle mielelle muutamalla sanalla.