"Ilkeä juttu teille, tämä, herra Kellerman", sanoi hän lohduttaen. "Eihän se tietenkään teidän vikanne ollut, mutta ikävä vain, kun tuollaista talossa tapahtuu."
Isäntä huokasi aivan kuin helpotuksesta kuullessaan ystävällisiä sanoja. Mutta emäntä puhui. "Niin, sir — ja kun me emme tienneet siitä mitään — ennen kuin palvelusmies teki tuon kammottavan löydön", sanoi hän. "Emme edes tienneet, että tuo herra oli talossa." "Niinkö?" huudahti Jifferdene. "Ette tienneet — mutta ettekö te tiedä, mitä vieraita teillä on täällä?"
"Asia oli näin, herrat", sanoi isäntä, puhuen hitaasti ja tavallaan kankeasti, kuten henkilö, joka käyttää myöhemmin oppimaansa kieltä. "Tämän talon homma on vähän poikkeuksellista. Telakat — ne ovat tässä aivan lähellä, ihmiset — merenkulkijat — tahtovat päästä tänne mihin aikaan hyvänsä yöllä, haluten vain yösijaa muutamiksi tunneiksi. Me siis pidämme yövartijaa, joka valvoo koko yön. Me itse — vaimoni ja minä — me olemme päivisin kovassa työssä — ja panemme yhdeltätoista maata. Sen jälkeen — me emme tiedä, kuka talossa lienee — niin on laita!"
"Kuka sitten tietää?" tiukkasi Jifferdene. "Yövartijako? No niin — me tahdomme tavata häntä siis."
Isäntä lähti ulos ja palasi piammiten mukanaan mies, joka, kuten Jifferdene perästäpäin huomautti, näytti entiseltä ammattinyrkkeilijältä, joka oli hengissä läpäissyt monta mukilointia. Hänellä oli nenä muodoton, kasvot arpiset, silmät valppaat, ja minulle juolahti mieleen, että hän todennäköisesti olisi yhtä omiaan vieraita ulosheittämään kuin niitä vastaanottamaankin. Hän loi salapoliisiin levollisen ja varovan katseen, ja kun Jifferdene käski häntä istumaan, sovitti hän ison raskaan ruhonsa tuolin reunalle, aivan kuin sillä tavalla ilmaistakseen, ettei hän ollut mies, joka mitenkään paljastaisi itseään, ei sanoin eikä teoin.
"Te olitte siis viime yönä toimessa täällä, sen jälkeen kun herra ja rouva Kellerman olivat menneet levolle?" tiedusteli Jifferdene. "Kertokaa siis meille kaikki, mitä tapahtui, kun tuo murhattu mies tuli tänne."
Yövartija oli nähtävästi valmistunut tähän. Hän ryhtyi kertomaan niin suoraa päätä, että selvästi huomasi hänen edeltäpäin ajatelleen kaikki valmiiksi.
"Sikäli kuin minä olin mukana, herra komisarius, ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa tapahtunut!" vastasi hän. "Ei mitään! Minä ryhdyin virkaani kello yhdeltätoista, kuten tavallista, kun isäntä menee levolle —"
"Kolme herrasmiestä oli silloin talossa", keskeytti rouva Kellerman.
"Kolme hyvin kunnioitettavaa herraa — kaikki vieraita. Kauppiaita.
Jotka kaikki vetäytyivät huoneisiinsa yöksi."
"Kello yhdeltätoista", jatkoi portinvartija häiriintymättä. "Kaikki on sitten hiljaista — aivan hiljaista, kunnes kello on viisi minuuttia yli kahdentoista — keskiyöllä. Silloin tämä herra, jonka löysimme kuolleena tänä aamuna, tulee tänne. Hän sanoo haluavansa makuuhuonetta eikä häntä saisi mennä puhuttelemaan tai häiritsemään ennen puolta kahtatoista, koska hänen laivansa ei lähtisi ennen kuin puolipäivän jälkeen ja hän aikoi nukkua oikein hyvin. Hän maksaa vuoteesta ja aamiaisesta edeltä käsin — kuten sääntönä on — neljä shillingiä. Sitten sanoo hän, ettei hän vielä ole uninen, ja haluaa vähän tupakoida. Minä osoitan hänet pieneen, eteissalin kyljessä olevaan tupakkahuoneeseen, ja silloin kysyy hän minulta, voisinko toimittaa hänelle korkkiruuvin, puhtaan lasin ja vähän raitista vettä? Lähden niitä noutamaan, ja kun palaan, on hänen eteensä pöydälle ilmestynyt wiskypullo. Hän veti korkin suulta, kaatoi itse lasiin ja istui sitten tupakoimaan."