"Tarjosiko hän teille ryyppyä?" kysyi Jifferdene.
"Ei tarjonnut! Minä lähdin pois", jatkoi yövartija. "Jos tahdotte tietää, olin itse puolestani varannut pienen rommitilkkasen tuonne ulkopuolelle, missä istun öisin. Olin juuri sytyttänyt piippuni ja aioin ruveta lukemaan iltalehteä, kun kaksi miestä tuli sisään etuovesta. He halusivat kumpikin yösijaa ja maksoivat niistä. Ja nähdessään tupakkahuoneen oven avoinna ja valon sieltä loistavan, mainitsivat he jotakin sikaarista ja menivät sinne."
"Ennenkuin jatkatte", keskeytti Jifferdene, "voitteko kuvailla nuo miehet?"
"En tarkemmin", vastasi yövartija pudistaen päättävästi päätään. "En kiinnittänyt heihin niin paljon huomiota. Merimiehiä kai. Molemmat olivat puetut sinisiin sarssipukuihin ja luullakseni noin kolmen- tai neljänkymmenen ikäiset. Heissä ei ollut mitään huomattavaa — varsinaisesti. Toisella miehellä oli kultarenkaat korvissaan — sen satuin huomaamaan."
"No niin", sanoi Jifferdene. "Tapahtuiko mitään?"
"Ei viiteen minuuttiin tai niille vaihein", vastasi yövartija "Silloin mies, joka oli ensiksi tullut sisään, koputti pöytään. Lähdin katsomaan, mitä hän halusi. 'Tuokaa vielä kaksi puhdasta lasia, hyvä mies', sanoi hän, 'ja lisää vettä — nämä herrat juovat minun kanssani'. Toin siis, mitä he halusivat, ja molemmat toiset nostivat tuolinsa hänen pöytänsä ääreen ja minä jätin heidät sinne juttelemaan ja juomaan yhdessä."
Rouva Kellerman pisti väliin huomautuksen, joka nähtävästäkin oli jonkinlainen anteeksipyyntö.
"Tietysti", sanoi hän katsellen lempeästi salapoliisia, "tietysti, jos joku herrasmies haluaa tuoda mukanansa pullon ja tarjota siitä jollekin toiselle herrasmiehelle —"
Jifferdene teki kädellään poistavan liikkeen, ikäänkuin merkiksi, että asia oli vähemmän tärkeä, ja nyökkäsi yövartijalle.
"Jatkakaa!" sanoi hän. "Kaikki kolme jäivät siis laseja kilistelemään.
Ja kuinka kauan he sitä jatkoivat?"