Mansonin huvila, jonka Peggien isä, tuo entinen kuuluisa valmentaja, oli rakennuttanut oman makunsa ja suunnitelmansa mukaan, oli iso kartano, jossa oli monta pääkäytävää. Mutta tunsin sen jo aivan hyvin, ja suuntasin kulkuni suoraan eräälle ovelle, joka oli juuri Peggien oman makuuhuoneen alapuolella; sen ikkunoista saattoi nähdä tallit niihin liittyvine rakennuksineen. Siinä ovessa oli soittokello, sähkökello, joka johti Peggien huoneeseen, niin että häntä voitiin kutsua mihin aikaan yöllä hyvänsä. Ja minä olin juuri painanut sitä sormellani ja kuullut yläpuolella olevasta huoneesta kimeän soiton puoliavoimen ikkunan kautta, kun pitkä roteva mies hypähti esiin jostakin — todellisuudessa lähellä olevasta pensaikosta — ja laski kätensä ilkeän raskaasti käsivarrelleni.
"Hoi, mies!" tiukkasi hän.
"Hoi itse!" vastasin minä, hypähtäen taaksepäin hänestä. "Kuka hiivatissa te olette? Ottakaa kätenne pois!"
"En, ennenkuin tiedän mitä haette, nuori mies!" vastasi hän. "Mitä asiaa teillä on kuljeskella täällä ympäri tähän aikaan yöllä?"
"Mitä itse teette täällä, yksityisalueella?" tiedustelin minä. "Sanokaa se!"
"Oma asiani!" vastasi hän. "Entä te?".
"Mitä se teille kuuluu!" sanoin minä. "Päästäkää käteni, taikka —".
Mutta samassa ilmestyi joku valkopukuinen olento yläpuolellamme olevaan ikkunaan, ja kuulin Peggien äänen.
"No, mitä nyt!" huusi hän. "Kuka siellä?"
Minä ennätin ensin.