"Peggie!" sanoin, käyttäen hänen ristimänimeään kiihkeydessäni. "Minä täällä olen — Cranage! Tulkaa alas ja laskekaa minut sisään! Olen autolla ajanut koko matkan kaupungista tänne, teitä tavatakseni! — Minun pitää heti saada tavata teitä. Tulkaa alas ja ottakaa neiti Hepple mukaanne. Ja täällä on eräs mies kuljeskelemassa teidän alueellanne —"
"Vai niin!" huudahti hän. "Hyvä on, herra Robindale, se on herra
Cranage, lady Renardsmeren yksityissihteeri. Minä tulen alas heti."
Herra Robindale, oli hän kuka hyvänsä, laski käteni vapaaksi ja murisi.
"Miksi ette sanonut, kuka olitte?" kysyi hän.
"Miksi te ette sanonut, kuka te olitte?" vastasin minä. "Ja mitä tekemistä teillä on täällä?"
Hän siirtyi minusta poispäin talleja kohden.
"Kysykää emännältänne", mutisi hän.
Hän lähti matkoihinsa, yhä muristen, ja minä menin ovelle odottamaan. Kului muutamia minuutteja; sitten ilmestyi valoa lasioven taakse; lukot ja salvat poistettiin, ovi aukeni ja siellä seisoivat silmät suurina hämmästyksestä Peggie ja neiti Hepple, aamupuvuissaan, lamput käsissä. Minä pujahdin sisään ja suljin ja telkesin oven omin käsin.
"Kuka tuo mies tuolla ulkopuolella on?" kysyin minä kiivaasti. "Hän on jättänyt isojen sormiensa jäljet käsivarrelleni, senkin tolvana!"
Peggie pudisti päätään, katsellen edelleen kummastuneena minuun.