"Eilisestä lähtien on lady Renardsmere jostakin syystä toimittanut niskoilleni pari yksityisetsivää", vastasi hän. "Toinen on vahdissa koko päivän; toinen koko yön. Tuo oli yömies — Robindale. Mutta — te?"
"Ottakaa minut ensin ruokasaliin ja antakaa minulle jotakin juotavaa", vastasin. "Olen tullut niin nopeaan kuin mahdollista — vuokrasin yksityisauton — tavatakseni teitä ja neiti Heppleä, ennen kuin menen lady Renardsmereä tapaamaan. Ette voi aavistaakaan, mitä aion teille kertoa — kaikki on muuten tuon Portsmouthin jutun jatkoa! Asiasta on sukeutunut murha — oikein joukkomurha! Ja hyvä Jumala — en tiedä, miten menetellä!"
"Mennään pieneen aamuhuoneeseen", sanoi Peggie. Hän hommaili siellä, sytytti lampun, toi minulle wiskyä ja soodaa ja keksiä ja kielsi minua puhumasta enempää, ennen kuin olin juonut ja syönyt. Kun hän sitten näki, että olin vähän rauhoittunut, nyökkäsi hän rohkaisevasti. "No kertokaa nyt kaikki", sanoi hän, "ja aivan levollisesti — täällä olemme turvassa!"
Siinä me sitten kolmisin, minä pölyisenä ja matkakunnossa, Peggie komeassa aamupuvussa, upea tukka löysästi siron pään ympäri kiedottuna, ja neiti Hepple, päällään kirjava kokoelma huiveja ja peitteitä, istuimme yhdessä erään pöydän ympärillä. Kaksi silmäparia, joista minä vuoroin katsoin toiseen, vuoroin toiseen, seurasi kiinteästi minua koko ajan kertoessani perusteellisesti, mitä oli tapahtunut minulle siitä saakka kun Spiller vei minut Renardsmere Housesta vajaat neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten. En säästänyt yksityiskohtia, kertomiseen meni jonkun verran aikaa; uuninreunalla kello löi kolme, kun lopetin.
"Niin on asia!" sanoin päätteeksi. "Ja mitä on minun tehtävä?"
"Yhtä asiaa en oikein käsitä", sanoi Peggie. "Miksi ette kertonut
Lontoon poliiseille kaikkea, mitä tiesitte — Neamoresta ja aamiaisesta
Ritzissä Quartervaynen ja Hollimentin seurassa ynnä muuta? Ilmi se
kuitenkin tulee."
"Olkoonpa niin — mutta en halunnut sen tulevan ilmi minun kauttani", vastasin. "Nähkääs, jos olisin kertonut kaikki heti paikalla, miten olisin ollut varma siitä, ettei lady Renardsmere joutuisi mihinkään vaaraan, ennen kuin olin ennättänyt häntä varoittaa? Uutiset olisivat voineet levitä poliisilaitoksen ulkopuolelle, joutua sanomalehtiin, ja silloin olisivat tuo kiinalainen ja hänen koplansa — ja sellainen varmastikin on olemassa! — saaneet tietää paljon asioita, joita he toivoakseni eivät nyt tiedä."
"Hän menetteli oikein!" huomautti neiti Hepple äkisti. "Hänen tulee kertoa lady Renardsmerelle kaikki, mitä on kertonut meille, ja antaa ladyn tehtäväksi ilmoittaa poliisille."
"Mitä sitten?" kysyi Peggie.
"Minun mielestäni koko asia on aivan yksinkertainen", vastasi neiti Hepple, jonka olin huomannut seuraavan kertomustani hyvin tarkkaavaisena, jopa aivan eläytyneenä siihen. "Minusta ainakin näyttää siltä, että herra Chengiltä, ilmeisesti hyvin vaikutusvaltaiselta kiinalaiselta pohatalta, varastaa hänen sihteerinsä Chuh Sin Pariisissa jonkun erinomaisen kallisarvoisen esineen — emme tiedä mitä. Chuh Sin, tämä esine mukanaan, pakenee Englantiin ja asettuu asumaan Hollimentin raittiusravintolaan Portsmouthiin. Holliment ja Quartervayne epäilemättä yhteisesti anastavat (sanokoon Quartervayne mitä hyvänsä tätä vastaan tai olkoon sanomatta!) tuon varastetun tavaran. Chuh Sin ryhtyy takaa-ajoon ja saa luultavasti avukseen muutamia englantilaisia kelmejä — eikö se olekin oikea sana? Holliment saavutetaan ja murhataan. Mutta he eivät löytäneet varastettua esinettä häneltä. Silloin he etsivät käsiinsä ja murhasivat Quartervaynen. Ja nyt on kysymys siitä", sanoi neiti Hepple lopuksi, katsellen tiukasti minua silmälasiensa läpi, joita hän ei ollut kiireellisestä pukeutumisestaan huolimatta unohtanut panna nenälleen, "löysivätkö ne sen häneltä?"