Venäläisten seurassa saapui Gummerus Frebbenbyn mäelle lähelle
Marsundia.
Hän pysähtyy.
Istuen hevosen seljässä paljastaa hän päänsä ja kiittäen Korkeinta, joka oli voiton antanut ihmeellisellä tavalla. —
Riemuiten palasivat ahvenalaiset kotiinsa tuoden mukanaan vapauden ja rauhan.
Kun Keisari Aleksander I:nen sai tiedon Ahvenalaisten urotyöstä, oli hän jalomielisesti lausunut: "Niin he tekivät niinkuin miesten tuleekin tehdä!"
Ettei nuo sanat olleet tyhjää korupuhetta vain, osoitti hän myöhemmin, kuin hän, venäläisen armeijan, seuraamana vuonna 1809, valloittaessa Ahvenanmaan, käski kenraalinsa säästämään tätä maata.
* * * * *
Kuvauksemme tästä merkillisestä kansansodasta Ahvenanmaan vapauttamiseksi ei olisi täydellinen, ellemme myöskin antaisi muutamia elämäkerrallisia tietoja uroistamme.
Henrik Juhana Gummerus syntyi, vuonna 1774, Turun lääniä. Hänen isänsä oli Henrik Gummerus, joka oli kappalaisena Koskella vuodesta 1767 kuolemaansa saakka 1780: äidin nimi oli Johanna Bäcksten. Ylioppilaaksi tuli urhomme v, 1795 ja vihittiin papiksi v. 1799, jolloin hän määrättiin papin toimiin Ahvenanmaalle. Vuodesta 1806 oli hän pastorinapulaisena Finströmissä. Uljuuttaan Kansan sodassa kuvailimme äsken. Mutta monet olivat myöskin ne suosion ja arvonosoitukset, joita hän sai nauttia Ruotsin kuninkaalta. Vuonna 1806 nimitettiin hän kuninkaalliseksi hovisaarnaajaksi ja sai urhollisuuden merkin kullassa kannettavaksi Miekkatähdistön nauhassa. Sotarovastiksi nimitettiin hän samana vuonna. Vuonna 1810 alkoi hän hovisaarnaajan tointaan kuninkaallisessa hovissa. Vuonna 1812 sai hän kuninkaallisen valtakirjan Höybyn seurakuntaan Olannissa, jossa hän kuoli 13 p. heinäk. 1836, 62 vuoden ijässä. Nainut oli hän sitten vuoden 1805 Maria Helena Hultin, joka oli erään sukelluslaitokseen kuuluvan komissarion tytär, Lapsia oli hänellä 2 poikaa, jotka kuolivat nuorina ja 6 tytärtä.
Gummerus säilytti vielä vanhuutensa päiviin saakka sotaisen luonteensa ja jättiläisvoimansa sekä puhui usein ja mielellään urostöistään. Tultuaan kertomuksessaan oikein intoihinsa, komenteli hän tuolia ja pöytiä, antaakseen siten selvän kuvan omasta ja vihollistensa asemasta, eikä hän silloin nähnyt muuta kuin itsensä ja venäläisensä.