Mutta Jomalalaiset eivät ottaneet sitä uskoaksensa, vaan etsivät pakenijaa kaikkialta pappilan huoneista. Vihdoin nähtyään hakemisensa turhaksi, läksivät he matkoihinsa, jättäen Hammarlannin miesten vartioimaan pappilaa. Silloinpa vasta tulikin kirkkoherran olo tukalaksi, sillä nuo vieraan pitäjän miehet käyttäytyivät kerrassaan sopimattomasti. He tunkeutuivat kellariin, joivat, metelöivät ja saartivat pappilan kokonaan kuten vihollisen linnan ainakin. Kirkkoherra oli kun vanki omassa talossaan. Tämä kohtalo vaikutti sen, että hän jälemmin siirtyi Jomalasta Ruotsiin.
Nejdhardt oli jo aikoja ennen pappilan hevoisilla, päässyt pakenemaan. Mutta kuitenkin oli hänen, välttääkseen kansan huomiota, jättäminen pian hevoset erään kylän lähelle sekä harhaileminen kahden kasakan seurassa Grelsbyn latokartanon ja Finströmin pappilan välillä. Gummerus määräsi kruununvouti Taxellin nimismiesten avulla tarkasti häntä etsimään. Epätoivon ja nälän rasittamana esiintyi hän sittemmin kohta vapaaehtoisesti Finströmin pappilassa, missä hän antautui.
Arén ja Malmberg veivät hänen muutamaa päivää myöhemmin Ruotsiin.
Nejdhardt kuvaillaan sotilaaksi kiireestä kantapäähän asti, kookkaaksi ruhtinasmoisella, esiintymisellä, miellyttävillä kasvoilla sekä ylpeäksi ja pontevaksi luonteeltaan.
* * * * *
Ei ollut vuorokausi kulunut kun vihollinen oli kukistettu länteisellä elikkä isommalla osalla Ahvenaa. Mutta vielä oli vihollisia itäisellä puoliskolla ja saarilla. Niitä kukistamaan oli nyt rientäminen.
Että ahvenalaisilla tässä omituisessa kansan sodassa oli niin arvaamaton menestys riippui erittäinkin päälliköitten viisaista, hyvin tehdyistä suunnitelmista ja siitä nopeudesta, millä nuo suunnitelmat pantiin täytäntöön.
Gummerus ja Arén yhtyivät taas Godbyssä lähteäkseen vihollisia ahdistamaan itäpuolelta Ahvenaa.
Lauvantaina, toukokuun 7 p:nä, astuivat nuo uljaat miehet hevostensa selkään ja, johtaen joukkojaan, suunnittivat he nyt kulkuaan Bomarsund’iin. Tällä matkalla liittyi heihin Saltvikin ja Sundin pitäjistä lisäväkeä. Mutta saapuneina Bomarsund’iin ei ollut venäläisiä enään sielläkään. Vasta Töftössä, Vårdön puolella, huomattiin vihollisen eräällä niityllä ponnistelevan voimiaan saadakseen muutama alus vesille. Lukuisa oli vihollisjoukko ja hyvin varustettu. Sitävastoin oli ahvenalaisilla enimmäkseen vain noita hätäkeihäitä (teroitettuja seipäitä), joita tosin vihollinen luuli varsinaisiksi sotaaseiksi, vaan joista ei ollut apua täydellisillä sota-aseilla varustettua vihollista vastaan. Kummako sitten, että hetkellinen pelko valtasi talonpoikien mielet!
Mutta muutama sana päälliköiltä Korkeamman voimasta ja velvollisuudesta täyttämään mitä niin kunniallisesti oli aljettu, palautti talonpoikain itseluottamuksen. Nyt valmistauttiin hyökkäykseen, 3 miestä kussakin rivissä, Arén ja Gummerus ratsastaen kummallakin puolella. Juoksujalassa, hurraata huutaen, rynnättiin vihollista vastaan. Hämmästyneet venäläiset luulivat näkevänsä varsinaista ruotsalaista sotaväkeä, eivätkä ehtineet ampua tuskin laukausta, kuin jo venäläiset upseerit komensivat miehiään antautumaan sekä lähestyivät hattu kädessä, ahvenalaisia suostuttaaksensa heitä. Silmänräypäykseasä riisuivat talonpojat nyt sotamiehiltä aseet ja venäläiset, luvultaan 130 miestä ja 6 kasakkaa, olivat nyt vankina. Arén ja Gummerus pitivät nyt tarkkaa huolta ett’ei vangitulta pahoin kohdeltaisi. Ja ansaitsevatkin ahvenalaiset kiitokset vankeinsa hyvästä kohtelusta. Nämäkin venäläiset vietiin entisten lisäksi Godbyhyn.