Klytie oli niitä puoli-jumalallisia olentoja, jotka kutsuttiin Nymfoiksi. Jumaloitten tavalla ravinnoksi nauttien ambrosiaa, ja ottaen osaa jumaloiden ja jumalattarien iloisiin tansseihin, eli Klytie elämänsä jumalallisessa autuudessa ilman surutta, ilman murheetta.
Sulolla ja hyvillä avuilla varustettuna niinkuin jumalalliset olennot ainakin, oli hän korkeille jumaloille rakas. Mutta varsinkin lempi häntä päivän kultainen jumala Apolloni, joka kullansädestävillä vaunuillansa kulkee taivaankantta ylös ja alas. Ja kaikesta sydämmestään lempi Klytie Apollonia takasin — kuka ei lempisi Hyperionin loistavaa poikaa?
Klytie oli päivänjumalan lemmityinen, ja tämä loisti lemmityisensä iloksi mitä kirkkaimmin.
Näin ei kuitenkaan kauan kestänyt.
Kulkeissansa taivaankantta idästä länteen havaitsi päivänjumala kerran Persian balsami-rikkaassa maassa erään ihmisistä syntyneen neitsyen, joka oli ihmeen kaunis. Nimensä oli Leukotoe, ja hänen oli maailmaan synnyttänyt hänen äitinsä Eurynome, jonka kauneuden maine oli verrattomasti suurin Persian laveissa maissa. Ja kun nuori Leukotoe alkoi kasvaa ja varttua, voitti hän kauneudessa äitiänsä saman verran, kuin äiti ennen oli siinä kaikki muut ihmiset voittanut.
Tätä ihanata ihmislasta näki päivän säteilevä jumala ja tulistui niin hänen kauneuteensa, että hän tämän tähden liian varhain nousi idästä ja liian myöhään laski länteen takasin. Hänen kauneutensa rinnalla himmentyivät jumalalliset Nymfatkin, jopa itse Klytie. Apolloni unhotti tämän lemmityisensä, sillä suloinen Leukotoe oli nyt joutunut hänen silmäinsä ainoaksi riemuksi.
Apolloni unhotti Klytien, mutta Klytie ei voinut unhottaa Apollonia. Hänen rinnassaan oli uskollinen mieli, ja hän lempi Apollonia yhtä paljon kuin ennen, jopa, jos mahdollista, vielä enemmänkin. Senpä tähden se koskikin sydämmeensä kipeästi, kun hän havaitsi, ettei jumala enään häntä suositellutkaan samalla lemmellä, kuin ennen. Mutta kahta vertaa katkerammalta tuntui suru, kun hän viimein havaitsi että se oli uusi lempi, joka häneltä luovutti jumalan sydämmen.
Mutta vieläpä syvemmälle piti piston tuntuman, kun Klytie näki, ken se uuden lemmen esine oli. Itse oli Klytie jumalallista sukua, ja Leukotoe — tuo uusi lemmityinen — ihminen. Hylätyn rakkauden lisäksi tuli vielä loukattu arvokin. Kuinka kiusallista tietää, että korkea päivän jumala kuolon-alaisen ihmislapsen tähden ylenkatsoi häntä, joka oli jumalallinen kuolematon Nymfa. Jos olisi se ollut joku hänen vertaisiansa, joka olisi hänet voittanut ja jumalan sydämmen hänestä kääntänyt, niin eipä olisi suru niin katkeraksi käynyt, mutta nythän se oli vaan eräs maan kuoleutuva, lakastuva kukka. Tämä se koski vieläkin syvemmälle. Ja suru muuttui vähitellen katkeruudeksi, katkeruus kateudeksi, Klytie muuttui, kuten maan lapset sanovat, mustasukkaseksi.
Samaten kuin muutkin samassa tilassa alkoi nyt Klytie miettiä keinoa, millä saada jumalansa takaisin. Ensinkin oli Leukotoe Apollonista eroitettava ja neuvo keksittävä, mikä estäisi lempiväisiä toisiansa tapaamasta. Jos tämä saataisiin toimeen oli hän vakuutettu, että Apolloni taas niinkuin ennenkin palaisi hänen luoksensa takaisin. Ja muuta hän ei tahtonutkaan. Hän ei muutoin kantanut vihaa Leukotoeta vastaan, hän vaan kävi mustissa sukissa tämän tähden ja tahtoi sentähden vaan häntä eroittaa Apollonista, ei muuta.
Tätä voittaaksensa päätti hän Leukotoen isälle ilmoittaa Leukotoen ja Apollonin keskinäistä väliä. Mitä hän päätti, hän myös teki. Hän ilmoitti asian.