Leukotoen isä oli kova ja ankara Orkamo, joka oli ruhtinaana Persian kaupunkien yli. Tämä Orkamo oli seitsemännessä polvessa jälkeinen Belon ikivanhasta suvusta, eikä hänelle ollut mikään kalliimpi, kuin korkean sukunsa moitteettomuus. Tämän moitteettomuuden hyväksi oli hän valmis uhraamaan kaikki, jopa itse perheensäkin.
Tälle ankaralle isälle ilmoitti Klytie Leukotoen ja Apollonin keskinäisen rakkauden.
Olla jumalan lemmityinen ja jumalata rakastaa takaisin oli aina suurin kunnia ja suurin autuus ihmislapsille. Mutta Orkamo ei uskonut Klytietä, kun tämä kertoi, että päivän ja runouden suloinen jumala, itse Apolloni, oli Leukotoen lempijänä. Paremmin luotti hän niihin halventavaisiin kulku-puheisin, jotka, kuten ainakin tahraten puhtahintakin, niin nytkin koettivat kaikki tehdä saadaksensa Leukotoen rakkauden huonoon huutoon. Näihin kulkupuheisin pani hän sitä pikemmin luottamuksensa, koska tarkka huolensa jalon sukunsa hyvästä maineesta pakoitti häntä olemaan epäluuloisena ja epäileväisenä.
Julmasti suuttui kovaluontoinen isä. Ja kun hän oli yhtä pikainen toimissaan kuin ankara ajatuksissaan, niin hän ei kauan tuuminut, mitä hänen oli tekeminen. Hänen päätöksensä oli yhtä joutuisa kuin kovakin. Hän kaivatti syvän haudan, sulki lapsensa elävältä siihen, ja antoi luoda haudan päälle korkean kummun. Hänen puolisonsa ja tyttärensä hartaat rukoukset eivät mitään auttaneet.
Tähän julmaan loppuun oli Klytie syytön. Tämmöistä hän ei koskaan ollut aavistanutkaan, vielä vähemmin tahtonut.
Nyt oli Leukotoe poissa.
Mutta siltä ei suinkaan Apollonin lempi palannut Klytieen, niinkuin tämä oli sydämmessään toivonut. Päin vastoin suri Apolloni syvästi Leukotoen kuoloa, ja kun hän ei voinut Leukotoeta herättää eloon takasin, niin hän säteillänsä lämmitti hautakumpua ja kasvatti sen sisästä kalliin suitsu-pensaan, joka lavealle ilmaan levitti hyvän lemunsa.
Mutta Klytiestä kääntyi Apollonin lempi yhä enemmin pois. Tästä oli Klytie haikeimman surun omana. Klytien lempi ei näet ollut kadonnut. Päin vastoin oli se yhä syvemmälle hänen sydämmeensä juurtunut, ja muuttunut hänen koko elämäksensä. Senpätähden kantoi hän vielä sydämmessään toivon, jos kyllä heikon, että Apolloni kuitenkin viimein häneen kääntyisi.
Mutta kun Leukotoen kuoltua Apolloni yhä enemmin kylmeni häntä kohtaan ja vihdoin kohteli häntä täydellä jäykkämielisyydellä, niin joutui armas raukka epätoivoon. Hän luopui toisten Nymfain seurasta, jotka koettivat häntä lohduttaa, ja läksi syvään öljypuun-puistoon. Täällä hän sitten istuihe maahan paljaasen, kultaiset kihara-hapset levitetyinä ilmaan tuulien hajoitettavaksi, eikä muuttanut ollenkaan sijaa, vaan, itkettyneet silmät taivasta kohden luodut, hän ainoastaan päätänsä kääntämällä seurasi rakkaan päivänjumalan kulkua yli taivaankannen idästä länteen. Ja näin hän istui yöt päivät taivasalla yhtä mittaa yhdeksän vuorokautta ilman muutta virvoituksetta kuin kaste, joka hänen otsallensa laskeui, ja kyyneleet, jotka vuotivat pitkin vaalenneita poskia.
Kun näin hän nähtiin kymmenentenäkin vuorokautena istuvan samassa tilassa, samalla rakkaudella ja samalla uskollisuudella seuraten päivänjumalan nousua ja laskua, kävi jumalain ja jumalattarien häntä sääli, ja Apolloninkin sydän heltyi. Vaan kun hän ei enään saattanut häntä lempiä, tahtoi hän kuitenkin hänet pelastaa enempätä kärsimästä. Sentähden hän jumalain neuvon ja tahdon mukaan häntä muutti kukaksi, siksi kukaksi näet, jonka ihmiset tästä syystä kutsuivat päivän kukaksi.