Lappalaisista täällä ei myöskään ole juuri mitään muistoa jälellä. Ainoat heistä muistuttavaiset nimet tässä seudussa ovat Lapinmäki, kunnas, missä Haaparannan kirkko nyt seisoo — mikä siis ei enään kuulukaan meillen — ja Lappikari, mikä Tornion raastuvanoikeuden pöytäkirjoissa mainitaan vuonna 1643 olleen kalastuskarina "aivan kaupungin vieressä." Kari on Laivanniemen ja tuon kohta mainittavan Pirkiön saaren välillä. Kirjoituksessaan "Bidrag till Finlands kännedom i ethnografiskt hänseende", Suomi 1847, mainitsee A. Warelius eräästä Torniovaara-nimisestä vuoresta "pohjoisimmassa Pohjanmaassa", millä vuorella myös olisi raunioita. Nimestä ehkä luulisi tämän vuoren kuuluvan tähän pitäjään. Niin ei kuitenkaan ole laita, ja tämä Torniovaara on luultavasti Kemin Tornivaara, josta edempänä. "Etevimmät vuoret täällä ovat Huitaperi ja Kiimavaara, mutta uskottavain herrasmiesten ja talonpoikain sanomain mukaan", — kirjoittaa eräässä kirjeessä mulle rehtori Thauvon, joka tätä on asian tähden tutkinut ja hyväntahtoisesti mulle ilmoittanut — "löytyy näillä yhtä vähän kuin muillakaan vuoriloilla täällä päin selviä Lapinraunioita tahi kivikumpuja. Kansantarun mukaan olisi kuitenkin Lappalaisia asunut Yli-Tornion vuorikko-asemoilla, ja Huitaperillä taidetaan vielä muutamista epäselvistä merkeistä nähdä, missä heillä on ollut tulisijansa."
Kaksi muuta nimeä täällä sen sijaan löytyy, mitkä ovat paikkakunnan historioitsijain muistoon pantavat. Saari, johon Ala-Tornion maankirkko on rakennettu, on nimeltänsä Pirkkiö (Birkiö, Björkö), ja Helsinki on eräs kylännimi. Edellinen säilyttää historialle Pirkkalaisten, jälkimäinen Helsinkiläisten nimeä — kaksi kansaa, jotka mainitaan täällä harjoittaneen kauppaliikettä.[3] — Myöskin löytyy täällä nimi Danskinsaari, saari Torniojoessa Svensar-saaren ylipuolella, ja Rauma, kylä vähän matkaa itäpuolella Tornion kaupunkia. Tämä nimi juteltiin tulleen Rauman kaupungin siirtolaisista, mutta hyvinkin mahdolliselta näyttää, että nimi on paikalle alkuperäinen, merkiten rämeistä, suoperäistä asemaa — jota se nimi täällä merkitsee. Muuallakin maassamme löytyy tämä nimi, niin esm. Lohtajassakin.
Pirkkiön saarella kerrotaan ensimäiset tänne tulleet Suomalaiset asuneen, ja tästä sen nimikin olisi tullut, koska nämät Suomalaiset olivat Pirkkalaisia, mitkä ensin tulivat tänne kalan pyyntöön, mutta sitten jäivät tänne asumaan. Ne sanotaan omistaneen itsillensä nimen "Lapin kuninkaat", sillä ne kävivät kolme kertaa vuodessa kuninkaan nimessä laittomia veroja ryöstämässä Lappalaisilta, jota pahaa menettelemistä kesti satoja vuosia, siihen asti kuin Ruotsin hallitus vihdoin laski nämät seudut allensa. Kun Pirkkalaiset ajan pitkään rupesivat liian ahneiksi, niin sanotaanpa välistä kovia kahakoitakin syttyneen Pirkkalaisten ja Lappalaisten välillä. Heidän pukunsa, jolla he koettivat pelättää ja voittaa itsillensä kunnioitusta Lappalaisilta, sanotaan olleen merkillinen. Heillä mainitaan olleen korkeat, punasilla nauhoilla ja kulta- sekä hopeareunuksilla varustetut lakit. Samaten oli myös heidän takkinsa punasilla nauhoilla ja palteilla, niinkuin myös kullalla ja hopealla, hyvin koristettu (J.F. Thauvon.).
Kirkkojen ympäri yhdistyy usein pitäjäin historia. Tornion kaupunginkirkko on rakennettu vuonna 1683 ja näyttää häkityksillänsä maalauksellansa vähän katoliselta. Kummallakin puolen alttaria on seinäkoristuksena historiallinen muistomerkki, toinen se jo mainittu: kuningas Karl XI:nen tekemä ja sittemmin tauluun maalattu kirjoitus hänen korkeasta käynnistänsä Tornion kirkontapulissa, kesäkuulla v. 1694, katsomassa kesä-yön aurinkoa, toinen eräs vaakuna, jonka kirjoitus jo on kulunut. Edellinen löytyy jo julkaistuna Murman'in kertomuksessa s. 7, jonka tähden se tästä jääköön. Jälkimäisen mainitsee Brunnius kuuluneen näin: "Kongl. Maij:ts Troman och Major under Westerbotns infanteri, Wälborne Herr Alexander Fredrich Sack genannt von Oster, är föd i Liefland på Oesel d. 10 Novemb. 1655 och blef död i Torne d. 23 Jan. 1694." Vanha kirkko, joka 1682 paloi, on seisonut vähän eteläisempänä, missä nyt joukko aittoja on.
Muinaistaruja täällä ei löydy sanottaviksi. Yksi on taru kuitenkin eräästä pispasta, joka näillä seuduin olisi kastanut joukon Suomalaisia. Jos on tässä tarussa perää, niin se nähtävästi oli pispa Hemming, jonka Geijer mainii kastaneen vuonna 1350 "kaksikymmentä Kemin ja Simon Lappalaista ja Karjalaista suuressa ammeessa Tornion vieressä".[4] Mutta missä paikassa tämä on tapahtunut, siitä ei ole tietoa; eräs himeä taru viittasi Karunkiin. — Myös Iso viha ei näy jättäneen varsinaisia muistoja. Tähän aikaan oli itse kaupunki melkeen kokonansa palanut v. 1714, jonka jälkeen viholliset hävittivät ja ryöstivät mitä tuli oli säästänyt, jopa 9 kertaa "ottivat kaupungin valtaansakin", niinkuin raastuvanoikeuden protokollat oikein todenteolla vakuuttavat. Jos saapi Brunnius'een luottaa, niin olisivat "meikäläiset vielä vuosina 1715 ja 1716 yksimielisesti yhteen liittyneet, varustettuina pyssyillä, keihäillä ja miekoilla, ilman kenenkään kehottamatta. Suuresta isänmaan-rakkaudesta kiihotetuilla olivat he muka nimensä suureksi kunniaksi puolustaneet isänmaatansa, lyöden viholliset pakoon sekä ilmitappelussa että myöskin käyttämällä monenlaisia sukkelasti ajateltuja sota-keinoja. Vihdoin oli kuitenkin vihollinen, näitä tämmöisiä tappioita pahaksi pannen, vuonna 1717 tänne tullut niin suuressa joukossa, että hän ei ainoastaan karkoittanut meikäläisiä, mitkä eivät enään voineetkaan tehdä vastarintaa, vaan myöskin hävittäen kuleksi näitä seutuja aina Paajalan kylään saakka, puolen penikulmaa Kengisten tehtaan toisella puolella. Rikkaan saaliin kanssa olivat he viimein täältä sitten paenneet".[5]
Kemin pitäjä ynnä Tervolan ja Simon kappelit.
Salosten pitäjän ohessa Kemi lienee vanhin asuttu maakunta pohjoisessa Pohjanmaassa, sitä todistavat sen vanhat muistot. Nimensä, joka merkitsee jokea, pää-jokea, joen uraa eli ojannesta, on pitäjä saanut siitä veden-juovasta, joka täällä mahtavana virtana mereen kulkee. Ennen vanhaan sen nimi myöskin kuului Kymi, Kimi, Kiemi tahi vaan Kym, Kim. Eräs taru tahtoi johtaa nimen venäläisestä Kem'istä, josta tänne muka olisi siirtolaisia muuttanut rikkaan kalansaaliin tähden. Toinen taru taas tiesi kertoa eräästä saman-nimisestä joesta "Hämeen ja Venäjän välillä", mistä tänne olisi asukkaita tullut. Mutta verrattomana nimen johdatuksena seisoo kuitenkin ijäti Ol. Rudbeck'in (vanhemman) selitys, että Kemi tulee sanasta "Cimmeria", josta Kemi siis on yhtä kuin "Cimmerialaisten maa."
Merestä aina korkeanlaiseen Kivalo-selänteesen saakka on Kemi jokseen lakeata tasankomaata, joka helposti johtaa mieleen sitä aikaa, jolloin kalat ihmisten sijassa tällä alalla liikkuivat ja aallot lainehtivat Kivalovuoren juurilla. Tähän esi-historialliseen aikaan kuuluu Jatulinletto, se on: Jättiläisten saari, joka nykyään on Kivalo-selän korkeimpia kukkuloita, 3 penikulmaa meren rannasta. Näistä ajoista muistuttaa myös Vammanvuori, joka on korkein vuorenhuippu Tervolassa, noin 3 penikulman päässä Tervolan kirkosta, ja jonka päältä on löydetty laivan runko. Tämän ikää on satu niin korottanut, että jäte viedään aina mailman luomiseen asti ja myöskin mainitaan itse "Noakin arkiksikin." Esimerkkinä tapahtuvasta maatumisesta on myös Merikoski Simojoessa, mikä koski nyt on neljänneksen matkan paikoilla merestä. Ja kun Walmarin niemellä Kemijoen rannalla, noin neljänneksen matkaa merestä, kaivo kerran kaivettiin, niin löydettiin maasta kahdeksan kyynärän syvyydeltä hiiltynyttä puuta ja katajata. Myöskään ei ole joen laskuhaara sama kuin ennen. Entinen on näet kuivennut ja on nyt lampena.
Ehk'ei kyllä nyt enään Kemissä löydy niin paljon muinaismerkkejä kuin muissa tietävästi nuoremmissa pitäjissä, niin on hyvinkin todennäköistä, ett'ei asian laita ole näin aina ollut. Sillä jos missään niin on täällä nuorempi aikakausi hävittänyt vanhemman jälkiä. Tätä todistaapi paraiten satuisa Kivalo, johon vanhimmat muistotarut viittaavat. Muinoin sanotaan täällä olleen paljonkin muinaisjätteitä, vaan nytpä niitä harvassa vaan siellä on.
Jatulinletosta, joka on Jättiläisten viimeinen asuntopaikka näillä tienoin, on jo mainittu. Huomattava on, että Jättiläiset täällä Kemissä ja Tervolassa, niinkuin haja-paikoin Simossakin, vaan ei muissa pitäjissä, kutsutaan Jatuleiksi ja Jotuneiksi. Tälle pitäjälle erinomaiseksi omituisuudeksi luettavana on myös sen rikkaus senkaltaisista kivirakennuksista, joita yleisesti kutsutaan "Pietarin leikeiksi", vaan täällä saavat nimen Jatulin-taraat, se on: Jättiläisten aitauksia (= tarhoja). Näitä havaitaan hyvin tiheässä, ja suuruutensa puolesta ne vaihtelevat kahden ja neljän jopa useammankin syllän välillä. Ne ovat rakennetut päänkokoisista kivistä, jotka ovat yksi-kertaisesti maan päälle laaditut. Mutta välistä on niitä laitettu suuremmalla huolella hyvin matalain muurien tapaisiksi, enemmin tai vähemmin kierteleväisiksi sokkeloiksi eli labyrinteiksi. Kun näitä, meidän tietääksemme, ainoastaan on huvin ja leikin vuoksi rakennettu, niin on heidän paljoutensa milt'ei merkillinenkin. Jatulinletolla on tämmöinen ollut, samaten Ajos saarella, Hannuksenvaaralla Tervolassa myös y.m. Tästä Hannuksenvaaran aitauksesta mainitsee Warelius'kin — kirjoituksensa 62 s. — sanoen tämän olevan kirkonsijan mukaisen. Halu teki siis tätä nähdä, mutta kun ei aika sitä myöntänyt, toimitin itselleni siitä omin silmin näkijältä seuraavan kuvaelluksen. Kertoja on Tervolan silloinen kappalainen M.A. Kolström, joka jo ennenkin oli sen nähnyt, mutta sitten vielä aivan asian tähden sinne matkusti, ja hyväntahtoisesti siitä mulle näin kirjoitti: "Hannuksenvaaralla, joka on noin 3/4 penikulman päässä kirkonkylästä, olen käynyt jäännöstä katsomassa. Se kutsutaan Jatulin eli Jotunin tarhaksi ja on ymmyrkäinen aitaus suuremmista ja pienemmistä kivistä, noin 10 kyynärää poikki-mitaten, melkeen kokonaan jo hajallansa. Pesosen isäntä kertoi mulle tästä Jatulin tarhasta, että se vielä hänen nuorra ollessansa oli ollut korkeampi sekä toisenlaiselta näyttänyt sisäpuoleltansa, ehkä kyllä se jo silloin, hänen isänsä sanoman mukaan, olisi ollut suureksi osaksensa hajonnut. Hän kertoi, että tarhassa oli ollut ovi ja useata ympyrää ja kierrosta, niin että tottumaton näihin pian eksyi eikä enään ovelle osannutkaan, vaan täytyi astua yli aitauksen. Kertoja sanoi myös, että tarhan keskellä oli suurempi kivi, jonka alta he, nuoruudessansa siellä kaivaen, olivat luupalasia löytäneet." Eräästä toisesta, Wiianvaaralla olevasta, "Jatulin haudasta" kerrottiin mulle myöskin Tervolassa. Mutta perille tultuani havaitsin sen olevan, ei ihmisen, vaan luonnon tekemää. Se oli sammal-pohjainen soikea hauta eli kuoppa, noin 15 syllän pituinen, ja 5 syllän levyinen — ilmetty entinen lampi.