Lappalaiset ovat useitakin muistoja pitäjälle jättäneet. Joen itäisellä puolella, vähän matkaa lauttaus-paikasta, Jakun-ojan varrella, sanotaan heidän asuneen, mutta ainoastaan muutamia kuoppia on siellä enään nähtävinä. Nimen ovat he taas antaneet Lapin-ojalle, Wahtolan alapuolella. Kivalo-harjanteella on eräs Tornivaara niminen vuorenkumpu, joka nähtävästi on se Tornionvaara, jota Warelius mainitsee, sanoen siellä löytyvän muinaisjätteitä "eri laatuisia kuin ennen kuvatut Lapin-rauniot, mutta sittenkin kansan jutun mukaan Lappalaisten jättämiä." Sen kuvauksen mukaan, minkä minä näistä sain omin silmin näkijältä — sopimattoman ajan tähden en itse päässyt käymään Kivalolla — ovat ne niin kutsutuita "Lapinhautoja", pieniä ympyrkäisiä kivikumpuja. Ne ovat luvultansa kolme, ovat ennen olleet korkeammat, mutta nyt on niitä hajoitettu, jott'ei ne enään ole kuin kyynärän korkeisia. Ne kutsutaan myös torniksi, ja sanotaan antaneen kummulle nimen. Täällä on myöskin kivistä maahan laadituita syvennyksiä, nämäkin hajoitettuina, joita kutsutaan Jotulin hautoiksi. Penikat nimisillä vuoren-kukkuloilla löytyy myöskin siellä täällä enemmin tai vähemmin selviä Lapinraunioita. _Kokomaalla_kin on näitä n.k. Jättiläisten hautoja ja syvennyksiä.
Simossa löytyy Lapinraunioita lukuisasti. Melkeen joka harjulla niitä näkyy. Niin esm. kaikilla seuraavilla: Marostenmäki, Kiimavaara (selvimpiä), Kirkkovaara, Waresharju, Näätämaa, Isoharju, Peräharju, Ervastin talon taustalla ja Kirnuvaaralla. Mitä näihin Kirnuvaaran raunioihin tulee, niin ovat niistä ne, mitkä ovat enemmin mereen päin, tätä nykyä jo liian epäselviä. Mutta niistä, mitkä harjun toisessa päässä näkyvät, ovat ainakin kaksi ulommaista varsin selviä. Ne ovat kivi-ympyröitä, ulottuen 6-9 jalkaa poikkimittauksessa, joiden seinät, 2-3 jalan korkeiset, ovat kukistuneet, muodostaen sisässänsä kuopakkeen. Heidän pyörämuotonsa on johtanut kansan mieltä näkemään niissä kirnuja, josta nimi Kirnuvaara. Seinien ulkopuolella näkyy syvyyksiä, mitkä kenties ovat siitä tulleet, että seinä-kivet ovat siitä otetut. Mereen päin vähenevät kuopakkeet yhä enemmin sekä suuruutensa että selvyytensä puolesta, eivätkä nouse maanpintaa ylemmäksi.
Mutta vaikka näitä "Lapin-raunioita" näinkin lukuisasti Simossa löytyy, niin astuu sittenkin Tervola esiimme Lappalais-muistojen oikeana pesänä. Täällä on Törmävuori Lappalais-kehinensä, täällä on Wiianvaara Lappalais-jätteinensä, täällä on jo mainittu Hannuksenvaara, jossa on samanlaisia muistomerkkejä, ja Joonin vieressä myös näytetään Lappalaisten vanhoja asuntopaikkoja. Vanhoissa kirjoissa kutsutaan koko Tervolan kappeli Lapinniemeksi, pappila kutsutaan Lapinniemeksi, ja lavea suo, joka alkaa puolentoista virstan päässä joesta ja siitä ulottuu Kivalovuoren seutuihin saakka, kantaa nimen Lapinjänkä. Tässä suossa on sammalen alta löydetty lautta, josta arvellaan, että Lappalaiset muinoin olisivat sitä käyttäneet päästäksensä entisen järven toisesta rannasta toiseen. Tällä jängällä on laskunsa Lapinojan kautta, joka Jurvan edustalla jokeen purkauu, ja tämä Lapinoja tekee yhdessä joen kanssa varsinaisen luonnollisen Lapinniemen. Vihdoinpa löytyy vielä joessa, ihan vastapäätä Lapinniemen pappilata, eräs Seitasaari niminen luoto, mikä luoto ennen on niemukkeena ollut, niinkuin sitä vielä voipikin maan laadusta nähdä, ja on Seitaniemeksi kutsuttu. Tällä saarella, kuten taru tietää mainita, ovat Lappalaiset muinoin pitäneet käräjiänsä, ja siksi tarpeeksi oli tähän laadittu kiviä ympyrään, joidenka kivien päällä Lappalaisten päämiehet ja vanhemmat istuivat tässä tilassa. Keskellä ympyrää oli suurempi kivi, jonka päällä jumalan-kuva eli seita seisoi. Näitä kiviä on vielä meidänkin aikana nähty, mutta nyt ovat jo tulvat ne korjanneet ja ihmiset vieneet tarpeisinsa, esm. kirkon alustukseen ja portaisin.
Kirkollisia muistoja on Kemillä paljon. Nykyinen kirkko on varmaan neljäs, vaan luultavasti ainakin viides. Muuanna aikana tämän vuosisadan alkupuolella seisoi täällä kolme kirkkoa yhtä haavaa, ainoastaan kivenheiton matkaa toisistansa. Vanhin näistä, Kemin kivinen kirkko, jota kansantarussa mainitaan Jättiläis-tekemäksi, on rakennettu vuosina 1519-21 katoliseen rakennustapaan, ja näyttää vallan muinaiselta.[6] Lattian alla säilytetään joukko ruumiita, joiden seassa myöskin eräs Rungius nimisen miehen, joka täällä oli pastorina 1610-29, ja jonka ruumis vieläkin on niin hyvästi säilynyt, että se luullaan balsameeratuksi.[7] Kirkossa, joka ei enään ole käytettävänä, löytyy seuraavat muinaiskalut: 1. "Ristiin naulitun Kristuksen veisto-kuva, öljyväreillä maalattu ja kullattu, Kemin nimismiehen Juhana Matinpoika Wilm'in lahjoittama." Tästä ei ole jälillä muuta kuin rungon yläpuoli ja osa jalkoja; 2. Kristuksen veistokuva, jolla vasemmassa kädessä on maan-pallo, oikea käsi poissa, päässä kruunu. Kuva seisoo eläimen päällä, josta on vaikea ratkaista, onko se leijona, karhu vai elefantti. Kanto-pylväänä on paholaisen kuva; 3. Puolentoista kyynärän korkeinen kuva, luultavasti pyhästä Henrikistä; 4. Neitsy Maarian kuva, jokseenkin säilynyt pait värejä; 5. Lutherus'en kuva, kömpelö; 6. Vaimo-ihmisen kuva (arvattavasti Maarian) lapsensa kanssa, vallan kömpelön-näkyinen.
Ennen tätä kirkkoa seisoi toinen, puusta tehty, Walmarin niemellä, missä sija vielä näytetään ja missä muutamat kuopat muistuttavat entisestä hautausmaasta. Messenius'en mukaan olisi tämä kirkko ollut rakennettu v. 1431. Mutta jos niin on, niin se ei suinkaan olekaan ollut ensimäinen, koska arvellaan, että täällä kirkkoherra-kunta jo vuonna 1248 pantiin toimeen. Kirkon mainitaan Venäläiset polttaneen, minä vuonna, siitä ei tietoa. Luultavasti tapahtui se "suuren venäläis-sodan" aikana 1473-1510? Samassa tilaisuudessa sanotaan myöskin kirkonkellojen tulleen upotetuiksi siihen paikkaa jokea, missä nyt, kun tämä haara on kiini mennyt, pikkuinen lampi on.
E. Frosterus käsikirjoituksessaan "Breves Observationes ad antiquitates Ostrobotniae" sanoo Kemissä olevan messinkisen suitsutus-astian, jota Paavin-aikakautena käytettiin pyhää savua poltettaessa. Tämä savu-astia on kadonnut, ja kenties samaa tietä mennyt kuin muutkin vanhat hopeat. Näistä näet kerrotaan, että niitä kerran sodan aikana kirkkovärti kaivoi vihollisilta piiloon maahan, johonkuhun Wahtolan viereen, vaan että kirkkovärti kuoli, eikä löytänytkään kukaan niitä enään. Vanhimmat kalut ovat nykyään eräs kalkki[8] ja öylätti-lautanen, varustettu munkkikirjaimilla ja koristuksilla ja vuosiluvulla: 1250. Pörhölän pappilassa säilytetään myöskin eräs kupari-kalkki, jota ei enään käytetä; tämän ikä ei kuitenkaan ole korkea, eikä sen muotokaan muutoin tavaton.
Merkillinen on täällä niinkuin Iissäkin kulkeva taru eräästä luostarista, joka muka näillä pohjoisilla seuduilla olisi muinoin ollut. Paikkaa määrätessä, missä tämä luostari olisi seisonut, eivät sadut kuitenkaan vedä yhtä. Mutta kun viimein saapi luostarin asetetuksi Walmarin niemelle, niin joutuu asia selväksi: katolinen kirkko ja luostari sekaantuvat helposti toisiinsa. Montaja on eräs saari Simon ulkopuolella. Tämä kuuluu sekin paikkakunnan katolisiin muistoihin. Tähänkin tahtoo näet taru asettaa luostarin. Mutta asian laita on se, että Montaja vaan on ollut, johonkuhun luostariin kuuluva, kalastuspaikka. Siihen luuloon, että luostari olisi Montajalla ollut, on vaikuttimena myöskin ollut Munkkihiedan läheisyys, joka on maalla aivan vastapäätä saarta. Tämä Munkkihieta on kummallinen luonnon teos. Tasaiselle meren rannalle on veden ja tuulten tuoma hieta pystyttäynyt monimutkaiseksi muuriksi, jonka korkeus veden pinnan yli on noin 36 jalkaa. Merenpuolinen seinä on mereen päin kallattava, mutta maanpuolinen äkkijyrkkä, 26 jalan korkeinen. Koko hietarakennus on jonkunmoisen epämukaisen hevosenkengän muotoinen, jonka leveys toisesta päästä toiseen on 120 jalkaa. Sivut eli kengän santamuurit ovat 20-25 jalan levyisiä. Kummallinen on muodostuminen, kummallista myöskin miten näin korkea hiekkamuuri on kestänyt meren tuulia, ennenkuin siihen on puita kasvanut, niinkuin nyt on. Tämän oudon hietamuodostelman nimestä tietää taru kertoa, että se olisi siitä tullut, että munkkilaislaiva kerran täällä olisi myrskyn valtaan joutunut, kärsinyt haaksirikkoa ja sitten törmännyt hiekkaan, mihin se munkkinensa aarteinensa haudattiin, ja haudan päälle sitten tämä hieta-pylväs noussut. Välistä näkyy vielä muka sydän-yön aikana sininen liekki palavan aarteiden yli santa-pylvään kukkulalla.[9]
Näistä vanhemmista ajoista on paikkakunnalla toinenkin muisto. Se on ruotsalainen siirtokunta. Kemijoen länsi-puolella on koko kylä, jonka nimenä on Liedakkala eli Sihtuna, ja joka on Ruotsin Sigtunasta asujamensa saanut. Tästä tietääkin vielä kansan muisto mainita, että tänne on asukkaita siirtynyt "Liedakkalan eli Sihtunan kaupungista Ruotsin puolelta." Moniaat ruotsalaiset nimet vielä muistuttavatkin tästä alkuperästänsä, esm. Gunnari. Myöskin suomalaisia siirtoja on paikkakuntaan tehty, niinkuin sen kielimurteista voikin päättää. Savo-karjalaisia alkuaineita havaitaan täällä yhtä selvästi kuin hämäläisiä Torniossa. Varsinkin on ison vihan jälkeen asutuksia näihin paikkoihin tapahtunut.
Isoon vihaan kuuluvat seuraavat muistot ja tarut: Venäläiset tulivat kerran tapaansa myöten veneillä alas jokea kuljettaen näissä ryöstämänsä rahat ja kalliit tavarat, joiden seassa myös kaksi kirkonkelloa, mitkä he olivat Rovaniemestä ottaneet. He tulivat Taivalkoskelle, joka on 6 neljännestä Kemin kirkosta. Kun tämä mahtavan suuri koski heistä näytti kovin hirveältä heidän laskeaksensa sitä alas omin neuvoin ilman laskijatta, menivät he maalle hankkiaksensa itsilleen tämmöisen. Mutta kun oli kaikki mies-puolinen suku lähtenyt pakoon, onnistuivat Venäläiset vaan saamaan kiini erään ämmän, joka kerskaili laskemis-taidostansa. Hän otettiin laskijaksi, vene sysättiin vedelle, akka perään. Mutta ämmä oli viekas ja uskalias. Laskiessa viillätti ämmä kallion sivutse, hyppäsi itse kalliolle ja jätti Ryssät menemään itsiksensä yhtä vauhtia vaan. Mitäs muuta, kaikki Ryssät hukkuivat, kaikki tavara painui kosken pohjaan. Täältä kuuluu vielä joskus kirkonkellot soivan. Mutta kallio, mihin ämmä itsensä pelasti, kantaa siitä saakka nimen Ämmänpää. — Itse tapauksen kertomisessa olivat tarut yksimieliset, vaikka eri tarinoitsija siihen asetti eri seurakunnan kelloja. Niin arveli muuan, ett'ei kellot olleetkaan Rovaniemen, sillä nämä kuuluvat olevan Ounasjokeen uponneet, vaan Kemijärven. Toinen taas, että ne oli Tervolan. Tämä tiesi lisätä, että ainoastaan Tervolan suurempi kirkonkello olisi Taivalkoskeen painunut, sillä pienemmän, joka oli niin halpa-arvoinen, ett'eivät Ryssät huolineet sitä kuljettaa, olivat he Tervolassa upottaneet mutaiseen lähteesen, kosk'eivät saaneet tahtonsa mukaan sitä rikki, ja tästä onkin lähde saanut nimen Kellonlähde. — Mikkolan taloon, lähellä Tulkkilaa, liittyy myöskin näistä ajoista muisto. Venäläiset olivat paikan ottaneet ja tähän asettuneet. Mutta Suomalaiset, ruotsalaisen päällikön johdon alla, piirittivät paikan, sytyttivät talon ja tappoivat viholliset. Yksi ainoa pääsi jäälle pakoon, mutta saavutettiin sitten ja surmattiin hänkin. Kun sittemmin kiuas hajoitettiin, oli sieltä löydetty rahoja, joita Ryssät olivat sinne kätkeneet.[10] — Kostaaksensa Ryssäin julmaa käytöstä olivat Suomalaiset kerran piirittäneet pirtin, missä Ryssiä nukkui, ja tuleen kaikki polttaneet. — Sotisaari, johon Kemin uusi kaupunki on määrätty rakennettavaksi, sanotaan saaneen nimensä siitä, että Suomalaiset täällä — ison vihan aikana, sanoo juttu, vaan luultavasti vuosien 1580-90 meteleissä — olivat odottaneet ja sotineet niitä Venäläisiä vastaan, mitkä tulivat jokea alas. — Vallittu-saari, josta en ole sen tarkempaa tietoa saanut, kantaa nimensä luultavasti jonkun samankaltaisen tapauksen nojassa. — Kemistä ryöstettiin muutoin kaksi kirkonkelloa, niin että seurakunta sittemmin torvella kutsuttiin jumalanpalvelukseen.
Kuopasjärven vieressä Simossa, 10 penikulmaa jokea ylöspäin, mainitaan löytyvän Ryssän hautoja;[11] nämä niinkuin muutkin tänlaiset kuuluvat luultavasti 1808-9 vuosien sotaan. — Maassamme jokseenkin yleinen taru Laurukaisesta sovellutettiin täällä samaan Kuopasjärveen. — Laurukais-jutun mukaan kerrottiin täällä myöskin eräästä vaimo-ihmisestä, jonka Ryssät olivat ottaneet ja vieneet saareen. Täältä olisi hän kuitenkin pelastettu miehensä kautta, joka tietysti ei Ryssille suonut kaunista ja nuorta vaimoansa. — Kulkiessansa pitkin joen rantaa olivat Venäläiset myöskin tulleet Yli-Kärppälään, mistä asukkaat heti lähtivät pakoon, antaen Ryssäin, ilman estämättä, ryöstää kaikki tavarat. Mutta kun olivat Venäläiset lähteneet tiehensä, pisti asukkaita heidän oma pelkoisuutensa vihaksi, ja he päättivät ajaa vihollisia takaa, saadaksensa, jos mahdollista, omaisuutensa takasin. Nyt tarjouupi sokea ukkokin seuraan. Häntä ei tahdottu ensin ottaa mukaan, koska mietittiin, ett'ei sokea juuri mitään hyötyä voi tehdä, pikemmin vaan on esteeksi. Mutta ukko ei luopunut tarjoumisestaan, ja vihdoinpa hän otettiinkin. Lähdettiin nyt vihollisia ajamaan, ja tavattiinkin heitä yön aikana. Nuoriso tahtoi heti tehdä päälle-rynnäkön. Mutta vanha sokea kysyi, miltä se vihollisen makuupaikka näytti. Vastattiin, että lukuisia, suuria tulia paloi, ja tulten ääressä ihmisiä liikkui. Vanhus silloin kielsi rynnäköstä. Ajan perästä hän uudisti kysymyksensä ja sai vastaukseksi, että tulet olivat pienenneet, liike samaten. Vieläkin esti hän ryntäämästä. Sitten kysyi hän taas kolmannen kerran, ja kun hälle nyt vastattiin, että tulet olivat ihan sammumaisillaan eikä ihmisiä enään näkynytkään liikkuvan, sanoi hän oikean ajan tulleeksi, sillä nyt nukkuivat viholliset tuhon unta. Suomalaiset karkasivat nyt vihollisten päälle, tappoivat ne ja ottivat omaisuutensa takaisin.[12]