Mitä enemmin ulkomuurin arvo täten tuli katoomaan sitä enemmin olisi minusta sisämuurin pitänyt itselleen arvo voittaman, jos nimittäin tämä muinaisjäännös olisi linnoitukseksi aiottu. Tämän muurin tutkimiseen kääntyen, kaivatin senkin halki kahdella kaivannolla (c ja d) siinä paikoin, missä se paraiten oli näkyvissä. Kumpasenkin kaivannon te'etin syllän leveäksi. Molemmissa paikoissa oli täälläkin, samaten kuin ulkomuurissakin, järeätä someromaata ja sen seassa kiviä, mitkä täällä kuitenkin olivat pieniä kuin tavalliset käsikivet. Tänkaltainen maa-kerros kesti lakkaamatta syllän syvyydelle saakka, jonka perästä maahan kiintyneitä ja vuorenperäisiä kiviä alkoi ilmi tulla, jotka olivat sitä laatua, ett'ei niitä ole saatettu sinne vääntää. Muutoin löytyi haudasta muutamia savikivettymiä, joiden seassa yksi puukannon muotoinenkin.
Täten näkyy sisämuurinkin laatu osoittavan, ett'ei ole kehä-muuria aiottu varustus-palkaksi. Pitäen vielä lattiankin tutkimisen tarpeellisena, kaivatin sisäkehän keskelle nelikulmaisen kaivannon (e) 8 jalan pitkän, 6 jalan leveän ja 6 jalan syvän. Täälläkään ei mitään erinomaista astunut silmiin, maa oli vaan erästä kovaa ja lujaa rautahiekan lajia, joka teki lapiolle vastusta. Vuori-peräiset kivet estivät viimein täälläkin syvemmälle pääsemästä. Kun nähtävä oli, ett'ei näitä oltu sinne pantu, olimme me siis pohjaa saavuttaneet.
Kaikesta tästä näkyy seuraavan, ettei kehämuuri olekaan varustus-linnaksi aiottu. Tätä vakuuttavat seuraavaisetkin kohdat. Ulkomuuri, jonka lujuudesta ja pätevyydestä tämmöisen linnoituksen vastustus-voima ainakin rippuu, on sisämuuria alhaisempi, jopa alhaisempikin kuin sisäkehän pohjan pinta. Korkoviiva a-b on, näet, g-kohtaa alhaisempi, niin että ulkomuuri ei niin vähääkään suojele sisäkehän sisällä seisovata. Suojelusta eipä myöskään muurien välinen loma tarjoo, sillä nämä, kohdat d ja c, ovat ulkomuurin tasalla olevia. Sisämuurinkin vähäpätöisyyteen katsoen, tulee asia yhä todennäköisemmäksi. Tätä todistaa vielä lisäksi vertaaminen muihin kehämuureihin, joita olen ollut tilaisuudessa omin silmin nähdä, ja jotka alempana tulevat paikoillansa kuvatuiksi.
Näihin katsoen astuu näet heti silmiin se kohta, että niiden paikka jo itsessään ilman linnoituksettakin tarjoo suojaa ja varustusta, mikä ei ole "Metelin kirkon" laita. Niin ovat esm. vähäpätöisemmältä näistä, nim. Linnankankaan linnoituksella Paavolassa, muurit kyllä melkein yhtä kehnot ja alhaisemmatkin kuin Metelinkirkolla,[19] mutta sen sijaan itse luonto tälle tarjoo varustusta jyrkkäin törmäinsä kautta. Mitä taas Pesuankankaan linnalta puuttuu luonnon antaman varustus-voiman puolesta, sitä on koettu korvata lujilla ja vakavilla muurilla. Salosten linnalle vihdoin on sekä luonto että ihmisten työ antanut niin lujan varustuksen, että jos vertaa Metelinkirkkoa tähän ainoaan linnaan, niin ei pääse ensinkään Metelinkirkko linnoituksen arvoiseksi. Ulkomuodoltansa ovat nämä kolme kehämuuria ihan toistensa kaltaiset; Metelinkirkko se tämänkin suhteen eroopi. Näillä on näet vaan yksi muuri, vaan Metelinkirkolla kaksi. Edellisillä on heidän porttinsa yksi joka puolella vastapäätä toisiansa, mutta Metelinkirkolla on ne vaan pitkillä puolillansa, vaan ei päässä. Eroavaisuudeksi saattaa vielä mainita hajassa olevia porrasraunioita, joita semmoisia ei näy muissa linnoituksissa.
Jos tähän nyt vielä senkin todistuksen liittää, minkä kansantaru tarjoo, kun se ei ainoastaan kutsu paikkaa useimmin kirkoksi, kuin linnaksi, vaan myöskin paikasta kertoo sen laatuisia satuja ja juttuja, mitkä paremmin soveltuvat uskonnollisiin kuin sotaisiin käytäntöihin ja menoihin, niin syitä ei puuttune siihen arveluun, että Metelinkirkko on vanha pakanuuden uhripaikka.
Tarkan mittaamisen mukaan on sen laajuus kaikista puolin seuraava: Pituus lännestä itään 126 jalkaa; leveys pohjasesta etelään 90 jalkaa; muurin korkeus on vaihteleva 2:n ja 4:n jalan välillä, sen leveys, suuremman tai vähemmän hajoomisen jälkeen, 6:n, 10:n 12:n jalkain välillä. Poikkimitattuna on sisä-kehä 83 jalkaa pitkä ja 53 jalkaa leveä; muurien välinen loma on 8-10 jalkaa. Ylänne, minkä päällä jäännös seisoo, on pitkä-kallahtava ja vähäpätöinen; itse paikka eriksensä oleva ja rauhallinen. Ylänteen juuressa on suo, joka nähtävästi ennen muinoin on ollut järvenä. Se laskeuupi nyt Kälkäjoen kautta Iijokeen.
Kansa katselee näitä raunioita taikauskolla, ja vaeltaja poikkeepi mielellään pimeässä syrjälle, päästäksensä menemästä raunion ohitse. Tiedetäänpä muka kertoa useista tapaturmista, mitkä täällä olisivat kohdanneet. Niin oli esm. eräs keinoilija, joka täältä oli kultaa etsinyt, tullut sokeaksi. Toinen oli pudonnut ja loukannut jalkaansa. Kolmas oli rammaksi joutunut, j.n.e. Senpä tähden olivatkin myös ne työmiehet, joilla minä teetin mainitut kaivannot, hyvin halukkaat noudattamaan minun tahtoani, kun ma käskin heitä jälleen täyttää kaikki kaivannot, niin että kuului melkeen itseänsä lohduttamiselta, kun heistä eräs, työn tehtyänsä, vakuutti "kirkon ei pahenneen meidän käsissämme". Mutta merkillisimpänä kaikesta, mitä taru tiesi tästä paikasta kertoa, on minusta se, että paikan haltia on — ei ukko-vanhus harmaahiuksinen, pitkäpartainen, sata vuotia hartioilla kantava, vaan — nainen, neitsy. Tätä hentoa haltiata ei kuitenkaan enään saada näkyviin, sillä hän vaikuttaa ja toimii näkymättömänä. Kerta vaan on vanhalle noita-akalle onnistunut saada neitsy esiin, akka kun tiesi loihtu-sanat. Eräs poika oli näet raunioilla "pitänyt ilvettä", josta haltia hänen rankaisi niin pahalla silmän taudilla, että silmät olivat kuopistansa vuotaa. Kysyttiin tähän noita-akalta neuvoa, niin sanoi akka, ett'ei kukaan muu kuin haltia itse voinut tätä parantaa. Akka otti koettaaksensa lepyttää haltiata, ja läksi sairaan kanssa raunion sisään iltahämärässä — sillä sen arvannee, että haltia-neitsy rakastaapi illan hämärää ja aamun sumua. Rukoiltuansa ja loihdittuansa onnistuikin akalle vihdoin saada haltia esiin, joka armahti poikaa ja teki hänen terveeksi. Muutoin ei tarvitse hurskaan pelätä haltiata, sillä se on hurskaille laupias, mutta epähurskaille kova.
Ylänteen rinteellä, joka suohon antaa, on ympyriäisiä ja nelinurkkaisia raunioita. Ne ovat kaikki vallan epäselviä ja vanhoja. Yhden niistä, joka vähän vertaa yleni maasta, kaivatin ma, mutta annoin työn taas heretä, kun ei näkynytkään mitään merkkiä siitä, että kivet olisivat tahalla kokoon laaditut.
Muinaisista kivilaitoksista puhuttaissa mainittakoon myöskin, että viimeisiin aikoihin saakka on ulkosaarilla — esm. Krunneilla ja Tukkikarilla — nähty kivi-roukkioita kokoon-laadituita ihmisen kokoisiksi ja ihmisen muotoisiksikin, mihin roukkioihin on uhrattu rahaa, jotta saataisiin runsas kalansaalis, tyven ilma j.n.e.
Meren ja lähimmäisen ylänteen välinen ala kantaa sekin kivirakennuksia, joita myöskin, ehkä ovatkin vähäpätöisiä, otettakoon mainittaviksi. Ne ovat nelikulmaisia kiviperustuksia, mitkä eivät nouse maanpintaa ylemmäksi, ja joita siis paraiten havaitsee siitä, että ne ovat puista paljaat. Tänkaltaisia saapi nähdä muutamia liki toisiansa, ja usein niistä kulkee kivinen polkukin mereen päin. Jos tätä perustusta otetaan ylös, niin havaitaan sen olevan pientä kivilajia, sitten someroa, viimein santaa, s.t.s tavallista merenpohjan kerrosta. Tämä asia, samaten kuin niiden asemakin, osoittaa, että ne ovat entisten kalasaunain perustuksia, niinkuin niitä tämmöisiä saunoja vielä nytkin saaristossa pidetään. Erinomattain vanhoja ne siis ei saata olla, kosk'ei puutkaan ole niihin vielä oikeen päässeet kasvamaan. Olhavassa näitä paraiten havaitaan.