Merkkinä veden laskemisesta ja maan nousemisesta ovat esm. ne valkamat, mitkä siellä täällä havaitaan paikoissa, jotka nyt ovat vedestä kaukana. Niin esm. Illinsaaren korkeimmalla paidalla, metsässä, Merikosken törmällä y.m. Tämä Merikoski oli muinoin viimeinen koski, niinkuin sen nimikin ilmoittaa, mutta nyt on se jäänyt 7 virstan päähän merestä, ja sillä on nyt neljä koskea allansa. Sittemmin oli joen lasku-paikka Kirkkosaaren vieressä, josta nyt on pari kolme virstaa merelle. — Pitäjän pohjoisessa osassa on Herukka-hieta niminen, nyt jokseenkin mataloitunut, lahdelma, joka muinoin pidettiin Pohjanlahden uloimmaisena perukkana. — Ne Jättiläisten haudat eli kivikattilat, joita Hirvesvaaralla ja uuden tien varrella Tannilassa näytetään, ei ole muuta kuin luonnon tekemiä syvyyksiä, joista vesi on kuivennut.
* * * * *
Noista rajuista sodista XVI vuosisadan loppupuolella säilyttää kansan taru vielä muutamia muistoja, joiden keskuutena on talonpoika Wesaisen urotyöt. Wesainen oli kotosin Wesan talosta Yli-Kiimingistä, ja sanotaan olleen erinomattain neuvokas, urhea ja voimakas mies. Ei ainoastaan kotiseudussa vaan myöskin naapuri-pitäjissä oli hän itselleen voittanut semmoisen arvon ja luottamuksen, että nämä aina panivat hänen päälliköksi, kun heidän oli puolustaminen itseänsä Ryssiä vastaan tai kosto- ja ryöstö-retkiä tekeminen vihollisten omaan maahan. Täällä kerran ryöstöllä käydessään olivat viholliset myöskin sytyttäneet Iin emäkirkkoakin. Se tapahtui itse pyhä-päivänä. Wesainen kuitenkin rohkeudellansa tiesi pelastaa kirkkoon kokoontuneen aseettoman väen sekä itse kirkonkin, vieläpä ajoi viholliset pakoon. Tätä ryöstöretkeä kostaaksensa retkeilivät nyt Suomalaiset syvälle pohjois-Venäjään ja aina Kantalahden kaupunkiin saakka, missä taru mainii heidän polttaneen kaksi kirkkoa, jopa olleen aikeissa polttaa kolmaskin. Tämän he kuitenkin mainitaan säästäneen, muka sen pyhyyteen nähden, ja se siis vielä nytkin muka seisoo. He palasivat sitten kotimaahansa suuren saaliin kanssa. Mutta sillä aikaa, kuin nämä näin ryöstivät Venäjässä pitkin Wienan meren rantoja, olivat Venäläiset niiden sivutse tunkeuneet Suomen maahan, jonka pohjoisia pitäjiä he hirmuisesti hävittivät ja ryöstivät, pitäjät kun nyt olivat paljastetut sotaisasta nuorisostansa ja etenkin johdattajasta. Varsinkin oli heillä syytä kääntää vihansa Iitä vastaan, tämä kun oli vihatun ja peljätyn Wesaisen kotipaikka. Tälle ne sentähden ankaralla hävityksellä kostivat Wesaisen tekoja. Kerrotaanpa myöskin, että eräs vihollinen olisi pahoin menetellyt Wesaisen vaimonkin kanssa, joka sanotaan olleen nuori ja kaunis nainen, ja miehellensä uskollinen. Miehensä kanssa oli hällä kaksi lastakin, mitkä Venäläiset viime retkellänsä tappoivat. Wesainen tulee nyt kotiin juuri parahiksi nähdäksensä, kuinka viholliset hävittävät, kuinka kirkko palaa ilmitulessa, ja kuinka hänen nuori vaimonsa on erään Ryssän vallassa. Tästäkö nyt meteli nousi! Viholliset karkoitettiin, ja Wesainen teki uuden hävittävän kosto-retken. Riistettyänsä raastettuansa monta kylää ja kaupunkia palasi hän sitten vihollisen maasta taas kotiin, mutta tällä paluumatkalla surmasi hänen eräs sotavanki, nimeltä Ahma.
Ison vihan ajoista täälläkin löytyy tavalliset kertomukset rosvoomisesta ja ihmis-kiduttamisesta. Yli-Kiimingiilä sanotaan vihollisten kuitenkin kerran olleen niin hentoina, etteivät kärsineet nähdä verta, jonka tähden he, havaittuansa joukon naisia ja lapsia, mitkä olivat erääsen maan-alaiseen kellariin kätkeyneet, ainoastaan salpasivat oven ulkopuolelta kiini, jotta lapset ja naiset näin siivosti siihen kuolivat. — Viholliset sanotaan olleen erinomattain taitavat vainumaan kätketyitä kaluja ja ihmisiä, niin että kansan taru on heitä kuvaillut Koirankuontolaisiksi s.t.s. ihmisiksi, joilla on koiran naama, niin että he paljaalla vainulla aina löysivät kaikkea salattua. — Erään akan olivat täälläkin viholliset polttaneet olki-tulella. — Missä niin voitiin, tehtiin vasta-rynnäkköä. Kuitenkin on monessa paikoin päässyt kansan mieleen se luulo, että kaikki tämä rajaton viheliäisyys vaan oli Jumalan lähettämä rangaistus ihmisille heidän syntiensä tähden, joka luulo jo oli muka senkin aikuisissa ihmisissä elänyt ja vaikuttanut. Senpä tähden muka olikin semmoinen kauhu ja hirmu turmellut näiden mieltä, että he usein eivät uskaltaneet yrittääkään vastusta, vaan joutuivat kokonaan pelkuriuden alaisiksi. Niinpä esm. kerrotaan, että kaksi ainoata kasakkaa kerran tappoi koko joukon miehiä ja naisia ilman kenenkään vastustamatta. Ja Haukiputahilla, Murhasaari nimisessä paikassa, oli samaten suuri joukko tapettu ja kauheasti kidutettu saunassa, ehkä aseita löytyi millä itseänsä puolustaa, ja ehkä vihollisten lukumäärä oli vähäinen. — Näistä ajoista on lukuisia pakopirttien jäännöksiä erämaissa. Myös ulkosaariin lähdettiin pakoon. Niin esm. tuli pakolaisia Hailuodosta, mitkä pelastivat itsensä Iin Krunneihin.
Kellon kylän läpitse virtaava Kalimänoja on sekin näistä ajoista tuttu. Tässä näet tapahtui se kahakka ruotsalaisen ratsuväen ja kasakkain välillä vuoden 1719 alussa, jossa kasakkain päällikkö, majuori Antamon Antonevitsch, hevosen selästä pudottuansa, piilosi pensaisin, ja sittemin paljain päin vaelsi jään yli Hailuotoon, kun oli hänen väkensä kaikki pakoon lähtenyt, syystä että he luulivat päällikkönsä kuolleeksi, koska näkivät hänen hevosensa laukkaavan irtonaisena sinne tänne (ks. Åbo Tidn. 1791 N:o 24).
Taimenen kivi on suuri litteä kivi Iijoessa Karjalan kylässä, mikä kivi, kun vesi on alhaisella, seisoo veden pintaa ylempänä. Tähän olivat Venäläiset kerran sodan aikana panneet veneillä, luullen itsensä täällä olevan paremmassa turvassa, kuin metsäisillä rannoilla. Heillä oli muassa ollut vangiksi otettu nainen, jota muka pelkäsivät heiltä ryöstettävän. Nimi taimenen-kivi olisi siitä tullut, että Venäläiset täällä taimenia itsilleen keittivät, kun talonpojat, jotka olivat väijyksissä, heitä ampuivat. — Venäjänkari, lohen-pyynti paikka joessa, kirkonkylässä, on nimensä saanut siitä, että joukko venäläis-ruumiita, jotka olivat ylikylissä tapetut, ja jotka nyt kulkea kelluttivat alas virtaa, tarttuivat tälle karille.
Paljon Venäläisiä kerrotaan hukkuneen, kun he omin tuumin jokea laskivat. Kerran olivat he pakolla saaneet erään talonpojan heitä laskemaan. Mutta tämä hyppäsi sivulla olevalle kalliolle, ja kaikki Venäläiset hukkuivat. — Toisen kerran taas olivat Venäläiset saaneet erään talonpojan kiinni ja pakoittivat häntä heitä laskemaan. Myöskin vannoittivat häntä rehellisesti sen tekemään. Mies piti valansa ja laskikin koskia taitavasti. Mutta kun tulivat Raasakkaan, joka on joen uljain ja vaarallisin koski; ja mies täällä viillätti veneen suoraan kallioita kohden, niin eivät Ryssät muuta uskoneet, kuin että mies tahtoi heitä surmata, ja paiskausivat joka mies koskeen vaan, unhottaen kostoa ja kaikkea. Täällä ne musertuivat kallioita ja kiviä vastaan, ja hukkuivat kaikki, sen arvaa. Mutta mies laski vakaana samaa suuntaa vaan, sillä kallion juuressa se väylä kulki, eikä hänellä mitään hätää: valansa oli hän pitänyt, tuli terveenä alas.
Eräästä Jokinen nimisestä miehestä, kotoisin Ala-Kiimingin Jokelasta, kerrotaan, että hän kerran karhunkeihäällänsä pisti kaksi Ryssää yhtä haavaa kuoliaiksi. Toisten oli hän toisen toverin kanssa suksissa ajanut Venäläislaumaa takaa, siksi että näistä eräs jättiläisen kokoinen mies seisahtui ja uhkasi Jokista pampullansa. Vaan Jokinen otti keihäänsä ja syöksi sen Ryssään, niin että tämä kaatui, ajoi sitten toverinsa kanssa toiset pakoon. Muutoin rosvoi vihollinen kirkot hyvin tarkkaan, eikä halveksinut vähimmän arvoistakaan.
1742 vuoden sodan aikana läksi Löfving Kellon kylästä Hailuotoon ja hyökkäsi siellä olevaisten Ryssäin päälle. Mutta kun hänen toimensa ei satu tähän pitäjään, niin ei ole kummaakaan, ett'ei hänestä täällä sen enempätä muisteta. Eipä niitä muitakaan tämän sodan tapauksia muisteta.
Muiden nimien ja muistojen johdosta mainittakoon myöskin, että Kirkkosaari tietysti on nimensä saanut siitä, että kirkko ennen oli siihen rakennettu. Se oli sen ohessa sekä hautaus- että mestauspaikka. Kuinka monta kirkkoa tässä on seisonut, ja onko muuallakin pitäjässä kirkkoa ollut, siitä ei enään tietoa. Hämärä muisto viittaa Illinsaareen, että muka täällä ennen olisi kirkko seisonut. Jopa mainiikin sen muiston mukaan taru, että muinaisessa sodassa kerran kirkonkelloja olisi upoteltu tällä saarella olevaan mutalampeen, mikä lampi muka pohjatonna on, niin ettei kelloja enään saatukaan ylös. Ainakin XV vuosisadan loppupuolella oli pitäjällä oma kirkko, mikä sittemmin, XVI vuosisadan loppupuolella, joutui vihollisten polttamaksi. Nykyinen kirkko seisoo vastapäätä Kirkkosaarta, ja sillä on seuraavat vanhat kalut: Vanha hopeakalkki, päällekirjoituksella "Scvande Banér 1625", jalassa Kristus-kuva; Vanha kummanlainen alttari-peite, kaikenlaisilla eläimillä ja koristuksilla koristettu;[20] Muutamia kuolleiden virkamiesten miekkoja, yksi vuodesta 1721; Vanha mestaus-kirves y.m. Pappila oli ennen muinoin Karhusaarella, jossa sen raunioita vielä nähdään Kirkkosaarta vastapäätä. Tämä poltettiin samassa tilassa kuin kirkkokin, nim. vuonna 1582. Kellari ynnä kivi-perustukset ja tako-alustin ovat vielä nähtävinä. Luultavasti on se tämä kellari, joka on Åbo Tidningar'iin vuodelta 1772, nro 8, tuottanut sen ilmoituksen, että Iissä muka ennen olisi ollut luostari, josta vieläkin kellari näkyy. Koko luostari-taru supistuu muutoin muutamiin niittyihin, jotka kuuluivat Rauman luostariin.[21]