— Siinähän menöö ku märkä palaa — sanoo mökin muija ja niisti nenäänsä ku ei ollu muutakaa tekemistä. — Kyllähän sen tietää tämän mökkilääsen elämän; kitua se on sellaases huushollis jonka maa ei kasva muuta ku mukuloota. Kersoja pakkaa vaa olemhan n’otta nuarimmat uunin päällä kuivamas, eikä tiärä, mitä niiren suuhun tukkis, ku sualaastakaa ei monaasti oo muuta ku se, mitä kakarat päivänmittaahan itkiä pillittäävät.
— Soo-oh — sanoo leski. — No jo on kovat paikat. Mutta onhan sulla miäs, mitäs sä sillä teet?
— No en yhtää mitää mä sillä tee, kyllä se nii on! Paree olis, kun ei olsikkaa koko värkkiä.
— Tuata tuata — sanoo leski. — Oikeenko totta, jotta niin oot kyllääpyny miähees.
— Niin on asiat! — Osta pois koko kanttura, niin saat — jahkaasi mökin muija.
— Tuata, tuata, mitäs tahrot? — kysyy leski. — Oon mä vähä ittekseni tuumannu, jotta joutaas sitä ny leski-ihmisellä olla eres miäs hupulaasena.
— Kymmenentuhatta markkaa! — tokaasi torpan muija. — S’oon viälä höyhkä äijä, hyvät hampahat, ja kova tyämiäs, vaikka huano s’oon tianaamahan, se täytyy tunnustaa, kun toren sanoo.
— Eikö s’oo vähä liikaa? — kysyy leski.
— No niin mä tykkään ittekki, jotta liikaa taitaa olla, mutta pluutathan! — hihkaasi mökin muija.
— Mulla ei tahro nyt olla oikee rahaasta rahaa, ku on ollu justihin täs hipoteekin inträssi ja veronmaksukki, mutta eikö vaihretaasi jollaki tavaralla? — Mitäs tykkäät Sinkerin neulomakonehesta. S’oon mulla aiva yhtä liikaa, ku sulla tua miäs.