Frouva katteli kovasti halveksuvasti mun päälleni ja nakkeli niskojansa. Mutta ku mä seisoon ku ainaki kysymysmerkki, niin kysyy viimmee jotta:
— Ekkö sä tiärä mik’on huunpurema?
Mä pyärittelin vain silmäni ja sanoon suarahan jotta:
— Mä en tunne sennimistä herraa, enkä m’oo kuulukkaa niin mukavaa sukunimiä.
— No ei sunkaan se ihminen ookkaa! — tokaasi frouva.
— No mikäs peijakas sit’on sitte purru? — Ettähän te vain oo ruvennu sonsaria karahteeraamhan uurella nimellä?
— Ekkö sä totisesti oo kuullu puhuttavan huunpuremasta? — kysyy frouva jo aivan vakavana.
Ja kun mä oikee vesissilmin vannoon ja vakuutin, niin rupes viimmee seliittämhän, jotta:
— Em mä tiärä oikee ittekkää, mikä se huunpurema on, mutta jokin salaperääne henki se vissihin on, ku — — —
Mun nousi tiätysti niskakarvat pysthyn.